Suomessa on tällä hetkellä yli 379 000 henkilöllä maksuhäiriömerkintä ja ylivelkaantuneita on puolisen miljoonaa. Ulosotossa oli 501 000 henkilöä vuonna 2017. Rahamarkkinoiden vapauttaminen toi Suomeen uuden ilmiön: aggressiivisesti markkinoidut kulutusluotot ja pikavipit – ja niihin liittyvän perintäbisneksen. Samaan aikaan kaupankäynti on siirtynyt enenevissä määrin verkkokauppoihin ja maksutavat muuttuneet sähköisiksi, käteinen häviää korttien tieltä.
Tavallisten kuluttajien taloudenhallinta ei aina ole pysynyt muutoksen perässä: käsitys rahasta, maksuvarasta ja omasta luotonmaksukyvystä on hämärtynyt. Sosiaaliturvan rikkonaisuutta ja viivästelyä joudutaan myös paikkaamaan velanotolla ja usein vielä pakkotilanteessa: vuokraa ja sähköä ei voi jättää maksamatta, kun seuraukset voivat olla vakavia.
Kotitalousopetusta annetaan peruskoulussa vain vähän, tähän sisältyy muutama oppitunti kuluttaja- ja talousasioita. Opetus ei riitä antamaan eväitä monipuoliseen taloudenhallintaan. Ensimmäinen opintolaina otetaan usein jo 16-19 -vuotiaana, samaan tai hiukan myöhempään ikäkauteen liittyy ensimmäisen oman kodin perustaminen erilaisine hankintoineen. Toisen asteen oppilaitoksissa arkielämän talousopetusta ei välttämättä ole ollenkaan.
Kuluttajan kaikkien velkojen, takausten ja maksusopimusten listaaminen yhteen rekisteriin auttaa luotonantajaa hahmottamaan velallisen maksukykyä, mutta selkeyttää tilannetta myös velalliselle itselleen. Tällä hetkellä kulutusluottoja pystyy nostamaan useasta paikasta yhtä aikaa, joten velkamäärä voi nopeasti kasvaa yli takaisinmaksukyvyn.
Ulosoton budjetti 2018 on sata miljoonaa euroa, josta noin 70 % arvioidaan perittävän velallisilta erilaisina ulosottomaksuina. Tämä tarkoittaa 70 miljoonan euron tulonsiirtoa velallisilta valtiolle, mutta samalla sitä, että veronmaksajat kustantavat osan virastojen toiminnasta. Ulosoton tavoitteisiin on kirjattu tehokas velanperintä kuitenkin asianosaisten oikeusturvasta huolehtien. Samoin painotetaan lyhyitä käsittelyaikoja ja toimenpiteiden etupainotteisuutta sekä pyritään purkamaan ulosoton realisointien ruuhkia.
Perintätoimistojen veloittamille perintäkuluille on määrätty kuluttajalainsäädännössä katto, velkapääomasta riippuen 51-210 €. Tätä kattoa kierretään edelleen, tuomioistuimet eivät oikaise ylimitoitettuja kuluvaatimuksia oma-aloitteisesti eivätkä kaikki velalliset osaa vaatia oikeuksiaan. Toistuva esimerkki velanperinnän ongelmista ovat parin sentin viivästyskoroista käräjille viedyt perintälaskut. Oikeudenkäyntimaksut lisäävät velkamäärää 110-240 € per velka-asia.
Ulosotto kohdistuu valtaosin vähävaraisiin, maksuvaikeuksissa oleviin henkilöihin, puolet perityistä varoista palautuu siis valtiolle, joka toisella kädellä jakaa sosiaaliapua näille samoille ihmisille. Ulosoton maksujärjestyksessä ensimmäisenä varoja kohdistetaan koroille, seuraavaksi pääomalle ja viimeisenä maksuun tulevat perintäkulut. Ulosotto ei kuitenkaan ole lainanantaja, eikä maksujärjestystä voi perustella pankkitoiminnan käytännöillä. Velalliselle motivoivin ja edullisin tapa maksaa ulosottovelkaa on hoitaa pääoma ensimmäisenä pois, jolloin korkokertymä muodostuu pienemmäksi.
Tällä hetkellä ulosoton suojaosuus määritetään kaavamaisesti tuloluokittain ja pidätettävä summa riippuu suojaosuuden suuruudesta. Suojaosuus ei huomioi vuokraa, sähkölaskua, lääkkeitä eikä muita vastaavia välttämättömiä elinkustannuksia, kuten toimeentulotuen ja sosiaalisen luototuksen maksuvaralaskelmissa tehdään. Tämä johtaa siihen, että ulosoton jälkeen velalliselle ei jää toimeentulominimiä, vaan välttämättömiin kustannuksiin haetaan sosiaaliavustuksia. Jos kaavamaisesta suojaosuudesta halutaan pitää kiinni, olisi sen taso nostettava 900-1000 euroon nykyisestä alimmasta 672,30 eurosta. Järkevämpää olisi käyttää samoja laskentaperusteita kuin toimeentulotuessa ja kohdistaa ulosotto todelliseen maksuvaraan. Tämä menettely sulkee kaikkein pienituloisimmat ulos lainamarkkinoita, mikä ei välttämättä ole ollenkaan huono asia. Sosiaalinen luototus tulee samanaikaisesti laajentaa koko Suomeen, jotta pienituloisilla säilyy kanava rahoittaa isompia hankintoja.
Joissakin tapauksissa velkoja ei vie asiaa eteenpäin oikeudelliseen perintään, vaikka tämä parhaiten palvelisi velallisen etua. Ulosotosta koituu kuluja myös velkojalle ja jos perinnän lopputulos on epävarma, on haluttomuus ymmärrettävää. Velallisella ei ole nykylain mukaan oikeutta vaatia siirtoa.
Kunnilla on jostain syystä oikeus käyttää perintätoimistoja maksujen perinnässä. Oikeudelliseen perintään nämä eivät voi lain mukaan asiakasmaksuja viedä, edes teknisenä toimijana, vaan kunnan on tehtävä tämä omana työnään. Asiakasmaksuja kertyy terveyskeskuskäynneistä, päivähoidosta, hammaslääkäristä ym. peruspalveluista. Laki sallisi maksujen perimättä jättämisen vähävaraisilta, mutta tätä pykälää ei kovin aktiivisesti hyödynnetä. Toimeentulotukea ennestään saava asiakas joutuu siis maksamaan terveyskeskusmaksun ja hakemaan siihen lisää tukea, ja mikäli päätöksiä odotellessa maksuviivästyksiä syntyy, saa laskutuksen hoitava perintäyhtiö mukavan siivun viimesijaisesta etuudesta. Jos asiakas on ennestään ulosotossa ilman toivoa velkojen loppuun maksusta, kannattaa hänen jättää kaikki asiakasmaksunsa hoitamatta. Ne valuvat perintäprosessin lävitse ulosottoon ja vanhenevat viidessä vuodessa. Prosessista syntyvät kustannukset maksaa viimesijaisesti yhteiskunta. Yksi rasti kohtaan ‘Vapautus asiakasmaksuista’ niille, joille se on perusteltua, säästäisi aikaa, rahaa ja vaivaa näiden 400 000 ulosottoasian kohdalla.
Aila Paloniemi, kansanedustaja (kesk.), kansanedustajaehdokas
