Ei ole mukavaa tuottaa pettymyksiä. Olen viime viikot kerännyt rohkeutta kertoa, että en tällä kertaa halua lähteä Keskustan kansanedustajaehdokkaaksi Keski-Suomessa.

Todella monet Suomen Keskustan ja muutkin vaikuttajat ovat asiaa minulta tiedustelleet ja ehdokkuuteen rohkaisseet. Olen siitä ollut hyvin otettu ja yllättynytkin. Erityinen kiitos Mauri Pekkariselle, joka on tehnyt paljon töitä taivutellakseen minua vaalitantereille takaisin.

”Ein” vastaaminen ei ollut minulle yksinkertaista. Keväällä olin asiasta vähän innostunutkin. Vaikuttaminen ja kansanedustajuuden tuomat mahdollisuudet ilman muuta kiehtovat. Esityslistaa olisi lasten ja perheiden asioissa riittämiin. Maaseudulla eivät tällä menolla voi asua kuin varakkaat ja moniautoiset.

Kesän aikana kotitouhuissa vastaus kuitenkin kypsyi mielessä kuin huomaamatta. Jäin pois lapsiasiavaltuutetun työstä, koska halusin stressaavien ja työntäyteisten vuosien jälkeen rauhoittaa elämääni. Kansanedustajuuden tavoittelu merkitsisi syksystä lähtien tukiryhmän koontia, rahoituksen hankintaa, kampanjointia ja kiertämistä. Minun luonteellani sitä ei pysty tekemään puolitehoisesti.

Kukaan ei mene vaaleissa itsestään selvästi läpi. Edessä olisi ollut vauhdikas syksy ja kiivas vaalitaisto keväällä.

Jos vaaleissa tulisi menestystä, vauhti ja reissaaminen vain kiihtyisivät. Ministeriksi pitäisi pyrkiä ja niin poispäin. Viikot menisivät Helsingissä ja viikonlopuilla olisi puheenpitoa maakunnan eri laidoilla. Lentoyhteydet Keski-Suomesta eivät ole paranemaan päin.

Olen ollut 12 vuotta kansanedustajana Lapin vaalipiiristä eli tunnen sen työn hyvin. Sillä on hyvät ja huonot puolensa. Kansanedustajuus on elämäntapa, josta täytyy pitää. Nuorena sinkkuna paiskoin töitä pitkät päivät ja nautin siitä. Nyt minulla on puoliso ja kaksi lasta. Puolison ja lasten kannalta kansanedustajuuteni tarkoittaisi poissaoloihin tottumista ja sen sietämistä. En enää halua nyt jatkaa töitä entisellä mallilla.

Lapsiasiavaltuutettuna sain olla julkisuuden, odotusten ja katseiden valokeilassa riittämiin. Siitäkin kaipasin taukoa.

Tunnustelin tuntojani alkukesästä Luotolansaaren kalafestivaaleilla, joissa kolme kansanedustajaa oli puhumassa ja muikkuja puhkomassa. Arvostan kansanedustajan työtä erittäin paljon. Kansan palvelijoina he saavat vastata asiaan jos toiseenkin sekä ottaa vastaan niin ruusut kuin risutkin. Huomasin omaan mieleeni nousevan nyt enemmän vastahankaa kuin innostusta kansanedustajan rooliin asettumisesta.

Oman elämän ratkaisujen lapsivaikutusten arvioinnit ovat niitä tärkeimpiä. Olenko viikot poissa lasten arjesta ja jätän kotiasiat puolisolleni? Asetanko etusijalle puolueen edun vai lapsen edun? Siihen kysymykseen vastaaminen oli 10 –vuotiaiden lasten kannalta loppujen aika helppoa.

En kuitenkaan koe ”uhrautuvani” puoleen enkä toiseen. Enemmän kokisin uhraukseksi jos lähtisin nyt ehdokkaaksi. ”Voi hyvin”-lehdessä oli mukava juttu elämänmuutoksista. Siinä rohkaistiin olemaan omille unelmilleen uskollinen, koska siitä hyötyvät lopulta kaikki.