Yli 80-vuotias lähisukulaiseni asui vuosia yksin vanhuspalvelujen rivitaloasunnossa omaisten ja kodinhoidon turvin. Hän päätyi sinne kotipaikaltaan olkapäämurtuman ja sen heikon kuntouttamisen jälkeen. Päivän kohokohta oli pitkään jokapäiväinen yhteisruokailu, jossa pihan vanhukset kokoontuivat pariksi tunniksi syömään ja juttelemaan. Ruokailu virkisti sosiaalisesti, antoi rakennetta päivään ja syyn lähteä ulos säällä kuin säällä.

Kunta lopetti yhteisruokailun säästösyistä. Vanhuksen kunto heikkeni silmissä saman tien, kun päivän kohokohta jäi pois ohjelmasta.

Sukulaiseni sairastaa diabetestä ja Alzheimeria ja hänellä on sydänvika. Liikkuminen ja käsillä tekeminen on ollut jo pitkään vaikeaa ja kivuliasta. Kysyin jo vuosia sitten mahdollisuudesta päästä tehostettuun palveluasumiseen, mutta minulle naurettiin vastaukseksi: ei puhettakaan, aivan liian hyväkuntoinen ihminen!

Syksyllä sukulaiseni kaatui sängystä noustessaan ja löi päänsä saaden aivoverenvuodon, käyden lähellä kuolemaa. Verenohennuslääkitys piti lopettaa verenvuodon takia. Hän selvisi, mutta viikkojen vuodelepo vei lopunkin liikuntakyvyn ja ilmeisesti pahensi myös dementiaa. Sukulaiseni ei osannut esimerkiksi enää ottaa itselleen mehupurkkia sängyn vierestä, vaikka hän toiminnallisesti olisi siihen pystynytkin.

Kun akuuttisairaus oli saatu hallintaan, tuli kotiuttamisen aika. Saimme kuulla, että tehostettuun palveluasumiseen on kunnassa kolmen kuukauden jono. Ennen jonoon pääsemistä piti vielä tehdä palvelutarpeen arviointi, jota ei voinut tehdä sairaalassa vaan byrokratian mukaisesti kotioloissa. Liikunta- ja toimintakyvytön dementoitunut diabeetikko lähetettiin omaisille ilmoittamatta takaisin asuntoonsa, jossa hän ei ollut oleskellut yli kuukauteen ja jossa ei siten ollut esimerkiksi mitään syötävää. Eihän hän toki olisi omin voimin mitenkään päässyt edes jääkaapille. Omaiset kuulivat kotiuttamisesta mennessään tapaamaan läheistään sairaalaan ja kiirehtivät ostamaan ruokaa kotiin, joka sijaitsi 70 kilometrin päässä.

Vanhuksen luona kävi edelleen kodinhoitaja neljä kertaa päivässä kuten ennen sairastumista, ei esimerkiksi yöllä ollenkaan. Vastaus vanhuspalvelujen johdosta omaisille oli tyly: ohituskaistoja ei ole, ensin tehdään palvelutarpeen arviointi ja sitten odotetaan.

Sukulaiseni ehti maata kotonaan sänkynsä vankina viikon verran, kunnes tulehdusperäinen kuume vei hänet taas vuodeosastolle. Ilmeisesti palvelutarpeen arviointi oli ehditty tehdä, koska palveluasumisen paikka järjestyi lopulta ihmeen nopeasti. Kunnallisessa ympärivuorokautisessa hoidossa vanhuksella on nyt kaikki niin hyvin, kuin se hänen tilanteessaan on mahdollista.

Vanhusten itsenäistä asumista myydään meille iskulausein kuten ”Kotona on kaikkein paras”. Koti ei ole paras paikka vaan vankila ihmiselle, joka ei pysty enää liikkumaan eikä toimimaan. Tehostettuun palveluasumiseen pääsee yleensä vain hyvin huonokuntoisia vanhuksia, jotka tarvitsevat paljon hoivaa. Hoitajien pienempää määrää on perusteltu sillä, että fyysisesti hyväkuntoinen asukas ei tarvitse niin paljon apua. Harva ympärivuorokautisen hoidon asukkaista on fyysisesti hyväkuntoinen. Jos hoitajamäärää ei ole nipistetty ihan minimiin, kenties hoitajille jää sitten jopa aikaa jutella ja puuhailla asukkaiden kanssa.

Meillä on hyväksyttävää tukea verovaroista esimerkiksi puutavarateollisuutta tai saastuttavaa risteilymatkailua naapurimaihin kymmenillä miljoonilla euroilla, koska näissä on kyse työpaikoista. Miksi vanhustenhoidon työpaikat eivät ole yhtä arvokkaita? Entä jos jätämme luonnolle ja ilmastolle haitallisen bisneksen pärjäämään omillaan ja sijoitamme nämä tehottomiksi todetut ja haitalliset yritystuet ihmistyöhön: hoitoon, hoivaan, opetukseen ja kasvatukseen?

Millainen vanhuus meitä itse kutakin odottaa? Se ei saa riippua lompakon paksuudesta. Yhden maailman rikkaimman maan on pystyttävä hoitamaan vanhuksensa kunnialla. Jos emme siihen kykene, tämä maa on menettänyt arvonsa.

Ahneita sijoittajia ei saa päästää häärimään ja tekemään bisnestä haavoittuvassa asemassa olevien ihmisten hädällä ja kätkemään saamansa voitot vakuutuskuoriin ja veroparatiiseihin. Hoivatyö ihmisten parissa ei tuota lisää tavaraa maailmaan eikä kuluta luonnonvaroja. Siinä ollaan ihmisyyden peruskysymysten äärellä. Juuri siksi se on arvokkainta mahdollista työtä.