Vastentahtoinen yksinäisyys on viiltävä, tuskainen olo, kun ei ole kenellekään tärkeä. Silloin tuntuu arvottomalta, turhalta ja vääränlaiselta. Yksinäinen kokee, että ei uskalla pyytää apua keneltäkään, kun kukaan ei kuitenkaan välitä, eikä hän halua vaivata muita.
Turun yliopiston artikkelissa ”Yksinäisyys tappaa” todetaan, että kansainvälisten tutkimusten mukaan yksinäisyys heikentää immuunipuolustusta, lisää sydän- ja verisuonisairauksien riskiä ja muuttaa aivojen hormoni- ja stressinsäätelymekanismeja. Se on terveydelle kolme kertaa haitallisempaa kuin ylipaino ja yhtä haitallista kuin tupakointi.
Koin itse suurinta yksinäisyyttä, kun muutin uudelle paikkakunnalle, jolta en tuntenut ketään, jäin pois töistä ja sain lapsen. Minulla oli tukiverkkona vain paljon työmatkoja tekevä mies. Sukulaiset ja vanhat ystävät asuivat satojen kilometrien päässä. Elämä vauvan kanssa kutistui postilaatikkokäyntien kokoiseksi.
Perheemme pelastus oli neuvolan vinkkaama seurakunnan kerho, jonne uskaltauduin menemään nelikuinen vauva kainalossa. Sain sieltä perustan ystäväpiirille, jonka kanssa nyt, 20 vuotta myöhemmin, elämme edelleen yhdessä arkea ja juhlaa.
Yksinäisiä on tässä maassa paljon. Osa on sitä mielellään, osa ei. Vastentahtoinen yksinäisyys on kuin kansantauti, joka aiheuttaa oikeita sairauksia. Ne taas tuovat kärsimystä ja kustannuksia. Päättäjien kannattaisi siis pyrkiä torjumaan yksinäisyyttä jo taloudellisista syistä – ne kun ikävä kyllä yhteiskunnassamme useimmiten määräävät.
Yhteiskunta voi panostaa yhteisöllisyyteen ja ihmisten kohtaamiseen monin tavoin. Kyse on pienistä, tärkeistä, usein liki ilmaisista jutuista: tarjotaan kokoontumistiloja, annetaan avustuksia, tuetaan ja kannustetaan yhdistyksien, seurojen ja vapaamuotoisten verkostojen toimintaa ja tiedotetaan siitä.
Vanhusten yksinäisyys on polttava ongelma. Yksin kotona asumisen ja laitoshoidon väliin on määrätietoisesti edelleen kehitettävä yhteisöasumista, jossa vanhus voi itse päättää, kuinka paljon tai vähän osallistuu yhteiseen tekemiseen ja mitä palveluita haluaa itselleen.
Eri-ikäisiä ihmisiä ei pidä yhteiskunnassa eristää toisistaan. Senioritalot, päiväkodit, koulut ja muut oppilaitokset hyötyisivät lähekkäin sijoitettuina toisistaan paljon. Kaikkien ihmisten yhteiset alueiden ”olohuoneet” ovat arvokkaita yhteisöllisyyden pesiä. Sote-uudistusta edelleen kehitettäessä voidaan rakentaa raameja, joissa sosiaalisuus on tärkeä osa terveyden edistämistä.
Yksin tänne tulemme ja yksin lähdemme, mutta moni pätkä tätä matkaa on kevyempi kulkea toisten ihmisten kanssa. Katsotaan porukalla, että kaikki pysyvät kyydissä.
Riittuli
Nyt ikääntymisen myötä , yhä enemmän ja enemmän tunnen ’rimakauhua’ siksi , että yksinäisyyden torjumiseksi ja yhteisöllisyyden kokemiseksi, miltei aina on tarjolla useimmiten seurakuntien tarjoamat kokoontumismuodot. Hyvä niille, jotka pystyvät ja haluavat ottaa oheiset hengelliset viestit ja virrenveisuut vastaan, mutta kaikki eivät niitä todellakaan kaipaa…Toinen kokoontumisen nykyversio on eri eläkeläisjärjestöt. Niiden kuningasajatus on olla mahdollisimman neutraaleja , jotta mahdollisimman moni solahtaisi joukkoon….
Toivoisin , että matalan kynnyksen kokoontumismuotoja kehiteltäisiin, niin että mahdollisimman moni yksinäiseksi itsensä kokeva, voisi tuntea kuuluvansa joukkoon ja tuntisi olonsa kotoisaksi. Niissä voisi olla teemailtoja, pieniä retki, kulttuuria , yhteiskunnallista keskustelua jne. jne. Meitä haja-asutusalueillakin asuvia on myös runsaasti ja meille yhteisiin tapaamisiin osallistuminen on jo sinänsä melkoisen kynnyksen takana, monesta syystä.
Jämsässä on parhaillaan hankke, lähinnä eläkkeelle siirtyville ja työelästä ’tipahtaneille’
Jämsän muistiyhdistyksen ”Mun päässäni ei raksuta” – projekti. Olen jyväskyläläisenä saanut kuulla sen toiminta-ajatuksesta ylläpitää ja
edistää aivoterveyttä ja koota ihmisiä laajaa seutukuntaa myöten yhteen…ja kuinka tyytyväisiä asiakkaat ovat olleetkaan! Ryhmä on kaikille avioin – katto korkealla ja seinät leveällä- tyyliin.
Toivon että esim. yhteisöasuminen olisi mahdollista myös meille , vähemmän seurallisille introverttityypeille, sillä yksin eläminen on turvatonta , vaikka se kuinka olisikin omin elämänmuoto. Miksi ei esim. maasedulle voisi laajentaa perhehoitoa ja asumista ikäihmisille, onkan sinne sijaisvanhemmuus ja perhekotitoimintakin laajennut? Kotoisat , tilavat puitteet, yhteiset askareet ja luonnon läheisyys olisivat viihtyvyyden takeena , kunhan siihen luotaisiin taloudelliset edellytykset ja koulutus siihen tehtävään , ja niillä edellytyksillä etteivät ylikansalliset hoivayritykset nielaise niitä omistukseensa…