Hanna Määttä

Idolini ja inspiroijani; Äitini

Puhutaan paljon nykyään body positive aatteesta, ajatusmaailmasta jossa puhutaan myönteisen kehonkuvan sanomasta ja ajatusmaailmasta. Kuinka he pitävät kehostaan ja miten heidän koko ja näkö eivät määritä sitä, miten heidät määritellään nykymaailmassa. Tämä on hyvä juttu, mutta miten on muiden ”erilaisten” ihmisten laita. Erilaisuus nuorena ja aikuisena on rankkaa ja heitä väheksytään, et pysty elämään ns. normaalia elämää rajoitteiden takia. Väärin, kyllä pystyy. Halusin tarttua tähän asiaan ja haastattelin omaa äitiäni, joka on kasvattanut minut näkemään kaikki ihmiset saman arvoisena ja saman vertaisena.
 
Tämä on äitini tarina, tarina siitä kuinka suuren elämää muuttavan asian myötä positiivisella elämän asenteella ja voimakkaalla omalla tahdolla saat elää normaalia elämää ja nauttia siitä täysin rinnoin.
 

Marja Leenan tarina

Äitini, 57, on syntynyt Jyväskylän maalaiskunnassa Kuokkalan kartanossa vuonna 1960. Elämän myönteisen lapsuuden hän on viettänyt Oravasaaresssa isänsä kotitilalla, josta he muuttivat 1966 Niitynpäähän ennen koulun alkua. Marja Leenan äiti työskenteli Vaajakoskella tulitikkutehtaalla ja isänsä sahalla. Kunnes yksi kaunis päivä heidän elämänsä muuttui auto-onnettomuuden myötä.

8.6.1971, äitini ollessaan 11-vuotias, sattui Hartolassa ketjukolari. Kuorma-auto väisti valtatiellä suurta vesilammikkoa, josta syntyi ketjukolari.
– Olimme kuskin kanssa tulossa Helsingistä kotia päin ja kuorma-auto ajautui väärälle kaistalle ja autoamme päin, kertoo Marja Leena.
Tämä kyseinen auto oli siihen aikaan tehty entisestä postin autosta, joten auton keula ei ollut niin vahva kuin nykyiset autot. Kuorma-auto puski itsensä auton sisään. Auton lyyhistyvät raudat repivät äitini kasvot ja jalat. Oikea jalka repeytyi irti ja äitini lensi ulos autosta ojaan. Kuski jäi puristuksiin ratin väliin ja hän kuoli parin viikon tajuttomuuden jälkeen sairaalassa. Äitini sai päähän iskun lentäessään ojaan. Aivovaurio oli sentistä kiinni.
Paikalle saapui ensimmäisenä Heinolan sairaalasta lääkäriksi opiskeleva mieshenkilö. Hän ryhtyi pelastustoimiin välittömästi. Hän kantoi äitini autoonsa ja vei Heinolan sairaalan ensiapuun, josta hänet vietiin Lahden sairaalaan teholle. Lahdessa tehtiin monet korjaavat leikkaukset.
 

Vammat

Kolarista aiheutuneet vammat olivat seuraavat; ylähampaat hajosivat, leukaluu murtui, sappi vioittui, kummastakin kädestä ranteet poikki, sormien nivelet varioituivat, jaloista reisiluut poikki, oikea jalka pohkeen puolivälistä asti poikki, vasemmasta jalasta nilkka poikki, joka saatiin kursittua takasin paikoilleen. Taisi olla enkeli matkassa, kun siitä selvittiin hengissä. 11 vuotias tyttö, jonka elämä muuttui sekunneissa.
70-luvun kirurgisilla toimenpiteillä kasattu äitini ei pysty kävelemään kantapäillä ollenkaan. Kävely tapahtuu nykyäänkin varpaillaan.

Jälkikomplikaatiot

Kuukauden päästä tuli lisää yllätyksiä Jyväskylän sairaalassa ollessa. Sairaalassa hoidettiin jalan luumätää, sisäistä verenvuotoa, jonka jälkeen tuli vatsakalvon tulehdus. Tämä johti suureen vaaraan korkean kuumeen takia.
-Siinä oli taas hengen lähtö lähellä, toteaa Marja Leena. Olin yksityishuoneessa, koska olin niin huonossa kunnossa.
Vuoden jälkeen kolarista lääkärit löysivät kovien vatsa kipujen takia maksa-aortassa hyytymän, jonka leikkaaminen olisi hengen vaarallista. Niinpä lääkärit päättivät kiertää hyytymän verkolla. Hyytymän ”korjaaminen” tehtiin Helsingissä ja äidilläni oli mukana Jyväskylästä hänen hoitava lääkärinsä. Arvo Ylppö oli Helsingin lastensairaalassa silloin ja hän hoiti äitini asiaa.
 

Sairaala jakso

Sairaalassa oleminen kesti yli vuoden ajan. Välillä hän kävi ”lomalla” kotona. Sairaalassa olon aikana äitini opetteli tasapainon ja kävelemisen uudestaan. Itsestään selviä asioita meille, mutta hiton hankala opetella ne uudestaan. Lapsi, jonka unelmat särkyivät siinä sekunnissa ja kaiken uudelleen oppimiseen tarvitaan kovia hermoja ja vankkumatonta vahvuutta selvitä uusista haasteista.

  • Veljeni ulkoilutti minua pyörätuolissa pitkin Vaajakoskea kun en vielä pystynyt kävelemään, kertoo Marja Leena.

Äitini kävi koulua siinä missä muutkin, mutta opiskelu tapahtui sairaalassa. Kirjoja hänelle tuotiin koulusta ja opiskelija ystävät kävivät häntä siellä katsomassa ja kertomassa mitä maailmalla tapahtuu.
Vihdoin kotiuduttua koulu jatkui kotona, jossa häntä kävi opettaja opettamassa. Näin saatiin neljäs luokka käytyä läpi.

  • Ystäväni ovat olleet aina läsnä, he sanoivat proteesiani nukkejalaksi, naurahtaa Marja Leena.

 

 

Nuoruus

Ystävät ja perhe pitivät äitini puolia kiusaajia kohtaan. Arjen pienet asiat tuntuivat suurilta. Jopa saunaan meneminen monessa kerroksessa olevassa talossa oli vaikeaa.  Silloin äitini veli, joka oli vain kuusi vuotta vanhempi, tuli apuun ja kantoi hänet saunaan. Kipuja oli paljon ja jalkaa jossa nilkka oli, turvotti paljon. Ja siitä syystä kenkää oli vaikea saada jalkaan. Siihen aikaan oli vaikea hankkia sopivia kenkiä. Onneksi muodissa oli leveä vartiset kengät, joihin äitini sai jalan tungettua.
-Ostin muutamat poikien kengät, koska ne olivat huomattavasti tyttöjen kenkiä leveämmät, tarkentaa Marja Leena.
Proteesitkaan eivät olleet järin hyviä silloin. Epähygieeniset proteesit pitivät tyngässä tulehdusta yllä, jolloin käveleminen oli hyvin kivuliasta. Silloin äitini joutui konttaamaan ilman proteesia paljon. Tämä taas rajoitti nuoren sosiaalista elämää. Myös pyöräily on täytynyt jättää pois, koska tasapaino ei siihenkään riitä. Monia pettymyksiä on mahtunut niin pienen tytön elämään.
-Leikkauksia on ollut niin paljon, etten edes muista, kymmeniä ja kymmeniä.
Lääkärit eivät enää mielellään edes nukuta häntä leikkausten määrän takia. Proteesien parantumisen myötä kävely parantui ja jopa tansseissa kävivät ystävien kanssa. Talvi tansseissa Kivistöllä ja Valorinteellä, kesäisin Koivurannassa ja Ainolassa.

Koulutus

Invalidisäätiön ammattikoulussa Helsingissä äitini kävi konepiirtäjän tutkinnon suorittamassa ja pääsikin töihin Keskuskorjaamolle Jyväskylässä. Hän oli siellä 15 vuotta. Sen jälkeen hän suoritti osastosihteerin kurssin. Vuonna 1997 Marja Leena jäi työkyvyttömyyseläkkeelle. Sekään ei häntä hidastanut vaan hän kiinnostui politiikasta. Hän kävi avoimessa yliopistossa lukemassa valtion oppia ja yhteiskunta politiikkaa.
Kunnallispolitiikkaan mukaan hän lähti 2004. Jossa hän toimi vuoteen 2013 asti. Hän on ollut Maalaiskunnan valtuustossa, sivistyslautakunnassa ja 2009-2013 kaupungin valtuustossa. Maakuntahallituksessa 2013-2017. Eläkeläiset Ry:n Keski-Suomen aluejärjestön sihteerinä vuodesta 1999 alkaen. Ja Eläkeläiset Ry:n valtuustonpuheenjohtajana 2009-2015, siitä alkaen myös hallituksen jäsen. Huh, paljon on hän tehnyt ja paljon tulee vielä tekemään. Monikaan terve ei tule saavuttamaan asioita näin paljoa. Vaikka hänellä on 80 % invaliditeetti sitä ei menosta huomaa.
 

Elämän viisauksia

-Kaikki menee meillä aina pidemmän ja vaikeimman mukaan. Joten osaamme iloita pienestä, toteaa Marja Leena.
Niin, olen oppinut katsomalla äitiäni, ettei mitkään erilaisuus, vamma, virhe, ole este elää elämää täysillä. Voi kun oppisimme katsomaan maailman omaa nenää pidemmälle. Jotkut asiat, turha valittaminen, olenko liian laiha, olenko liian läski, saavat meidät unohtamaan elämisen taidon. Onneksi, olen saanut elää tallaisessa perheessä, jossa olen oppinut elämään erilaisuuden kanssa. Minusta maailmassa olisi hirveän tylsää, jos olisimme kaikki samanlaisia. Erilaisuus on rikkaus, ei hidaste, ei syrjimisen aihe, vaan aihe juhlaan. Tässä minä olen ja tallainen minä olen, mitä siitä mitä muut ajattelevat.
 
Äitini löysin rakkauden työpaikaltaan, isäni, ja he menivät naimisiin 1981. 1982 synnyin minä ja veljeni 1992.  Raskaus oli ihme ja meitä on nyt kaksi ihmettä.
 


 
Tämä kiteyttää kaiken:
”Äitini oli kaunein koskaan kohtaamani nainen. Kaikesta mitä olen, saan kiittää äitiäni. Elämäni onnistumiset ovat häneltä oppimani moraalin ja häneltä saamani älyllisen ja fyysisen kasvatuksen ansiota.” — George Washington
 

 

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitetta ei julkaista.

*