Ajatuksia ihmisyydestä

Perintö

Hieman kaukaisempi omainen menehtyy. Sukulaiset, jotka eivät ole käyneet tämän omaisensa luona vuosikausiin ja ovat ainoita perijöitä, heräävät horroksestaan: perintö tiedossa! Asuntoa lähdetään tyhjentämään kiitollisin mielin ja omaa osuutta perintöön perustellaan vaikka millä: ”Minä silloin kymmenisen vuotta sitten lähetin joulukortin”.

Toisenlaisessa tilanteessa omainen on ollut hyvin tärkeä osalle läheisistä, osa ei ole välittänyt lainkaan. Jälkimmäiset huomaavat tilaisuutensa tulleen: jos hoidamme hommat hyvin, saamme pedattua itsellemme (ja itselle) hyvän potin. Tapahtuneesta hieman toipuneina kuolleen omaiset huomaavat tapahtuneen, mutta tuntuu oksettavalta riidellä läheisen henkilön tavaroista. Mikään ei tunnu turhemmalta siinä tilanteessa, jossa läheinen on kuollut: alkaa riidellä hänen henkilökohtaisista tavaroistaan, kun ainoa, mitä kaipaa, on tämä henkilö itse.

Perintö ei ole missään vaiheessa ollut perittävien omaa omaisuutta. Äkkiä omaisuudesta tulee kuitenkin näiden ”kaipauksella muistaen”-ihmisten ainoa sisältö elämään, he ovat melkein itse sen ansainneet! Kummallisinta ovat juuri perintöriidat, joissa perijät tappelevat heille sattumalta tulleesta ”potista”. Potista, joka ei ole tosiaan ollut koskaan heidän omaansa, mutta joka on nyt sattunut osumaan kohdalle. Asiasta ei pystytä sopimaan reilusti, sillä ahneus valtaa mielet. Olisihan se melkein liikaa pyydetty pystyä sopimaan hyvässä hengessä asioista. Kuinkahan monta perhe- ja sukulaisuussuhdetta on kaatunut perintöriitoihin? Villi veikkaus on, että todella monta. Ahneus ja raha, niistä on ihmisten hyvä ammentaa “sivistystä” ja ajattelun aihetta omaan elämäänsä.

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitetta ei julkaista.

*