Tänä vuonna Lapsen oikeuksien päivän ja viikon teemana on lapsen oikeus hyvään kohteluun. Vaikka Suomi on selvinnyt koronasta verraten hyvin, on selvää, että pandemia on aiheuttanut mittavaa hyvinvointivelkaa ja monessa perheessä pahoinvointi on lisääntynyt.
Puhumme usein – ja hyvä niin – perheistä, joissa on ollut jo ennen epidemiaa paljon erilaista henkistä ja fyysistä pahoinvointia, päihteiden väärinkäyttöä tai lasten kaltoinkohtelua. On kuitenkin ymmärrettävä, että kuluneen vuoden aikana ongelmat ovat voineet alkaa kärjistyä sellaisissakin perheissä, jotka eivät ennestään ole olleet erilaisten tukitoimien tai esimerkiksi lastensuojelun palvelujen piirissä.
Todellisuudessa olemassa oleva avuntarve on huomattavasti suurempi, kuin viralliset tilastot palvelujen piirissä olevista perheistä antaa ymmärtää. Palvelutarve on kasvanut merkittävästi niin oppilashuollossa kuin lastensuojelussa, aikuisten päihde- ja mielenterveyspalveluissa ja lasten- ja nuorten psykiatrisissa palveluissa. Korona tulee jättämään jälkensä nyt kasvaviin sukupolviin ja osalle näistä lapsissa se on ollut hyvin traumaattinen, turvallisuutta järisyttävä shokki.
Onkin aivan välttämätöntä, että Suomessa kiinnitettään erityistä huomiota siihen, että lapsiperheitä kyetään tukea niin, että hoitovelka korjataan. Joka ikisestä lapsesta ja nuoresta tulee nyt saada koppi eikä yksikään saa pudota yhteiskuntamme turvaverkkojemme läpi. Olen tavannut eduskunnassa lastensuojelun kokemusasiantuntijoita. Tilaisuuden järjesti Osallisuuden aika ry. Yhdistyksen ovat perustaneet lastensuojelun asiakasnuoret yhdessä ammattilaisten kanssa. Sen tarkoituksena on edistää nuorten äänen ja kokemusten esille nostamisessa sosiaalityössä nimenomaan yhteiskehittämisen avulla. Se tarkoittaa, että keskeisiä palveluja kehitetään ja tietoa tuotetaan nuorten ja ammattilaisten yhteistyönä.
Me puhumme tänä päivänä paljon palvelujen vaikuttavuudesta. Perehdyin tapaamisen aikana teemaan ”väliinputoajat” ja sain kuunnella ja keskustella pitkään erään upean, rohkean ja fiksun nuoren naisen kanssa. Hänen tarinaansa oli mahdoton kuunnella ilman suunnatonta surua. Vuosien aikana apua oli annettu monin tavoin, mutta vasta rankkojen ja vaikeiden vaiheiden jälkeen elämään oli saatu pysyvä muutos parempaan. Lapsen omia kokemuksia sävytti vahvasti tunne hylätyksi tulemisesta ja yksinjäämisestä tilanteissa, joissa selviytyminen on ollut likipitäen mahdotonta, mutta joita koneisto ei ole tunnistanut. Tai jos oli tunnistanut, se ei ollut kyennyt toimimaan monen eri syyn lopputulemana.
Vaikka suomalainen lastensuojelu on lähtökohtaisesti korkeatasoista ja ammattimaista, järjestelmässä on omat heikot kohtansa ja ns. sokeat pisteensä. Pahimmassa tapauksessa ne aiheuttavat tilanteita, joissa lapsia ei yksikertaisesti kyetä auttamaan, apu jää väliaikaiseksi tai riittämättömäksi.
On hyvin tärkeää, että nykyisessä palvelujärjestelmässämme olevia aukkoja ja kehittämistarpeita peilataan suhteessa apua saaneiden lasten ja nuorten kokemuksiin. Meidän on kysyttävä, missä on onnistuttu? Missä vaiheessa ja millaisissa tilanteissa systeemi on pettänyt ja apua ei ole saatu riittävästi, oikealla tavalla tai oikeaan aikaan?
Näitä kysymyksiä voidaan pohtia pieteetillä viranomaisten neuvottelupöydissä tai selvittämällä jälkikäteen. Viisainta olisi ottaa prosesseja läpikäyneet nuoret mukaan jo palveluja kehitettäessä. Erityisen tärkeää tämä on nyt suurten uudistusten toimeenpanon keskellä.
”Lapsen kokonaisetu” on kaikkea muuta, kuin helposti määriteltävissä oleva asia, mikä on tehtävä aina tapauskohtaisesti. Resurssien riittävyys, tiedonkulku ja selkeä vastuunjako viranomaisten välillä sekä kyky tunnistaa todelliset vallitsevat olosuhteet vaativat toimenpiteitä.
Lasten oikeuksien viikon teema ”Jokaisella lapsella on oikeus hyvään kohteluun” muistuttaa meitä siitä, että lapsia ja nuoria tulee kyetä auttamaan silloinkin, kun kyse ei ole systemaattisesta rajusta fyysisestä tai henkisestä kaltoinkohtelusta. Vanhemman päihdeongelma voi esimerkiksi olla välillä paremmin, välillä huonommin ja ajoin ei lainkaan hallinnassa. Järjestelmämme on kyettävä tunnistamaan erilaiset tilanteet ja tarvittaessa toimimaan niin, ettei lapsi odota kaaoksen ja epävarmuuden keskellä yksin asioiden korjaantumista.
Koronan jälkeisestä ajasta selviytyminen asettaa paljon odotuksia lastensuojelun ennaltaehkäisevälle työlle, vanhemmuuden tukemiselle ja toimien tehokkuudelle. Ennen kaikkea järjestelmämme tulee olla nykyistä lapsi- ja nuorilähtöisempi. Se, että asetamme lastensuojeluun asiakasmäärien enimmäisrajat, on välttämätön lähtökohta. Sen lisäksi tarvitsemme avointa keskustelua ja asenneilmapiirin muutosta. Lasten ja nuorten hyvinvointi ei ole koulun, perheen tai yhteiskunnan asia. Se on meidän aikuisten asia. Tiedämme paljon asioita, usein lapsia ja nuoria paremmin. Heidän kokemuksistaan ja ajatuksistaan me sen sijaan emme tiedä, jos emme kysy ja kuuntele.
