Tätä lukiessasi minun 100 päivää ilman viinaa –kokeiluni on ohi. Mitään suurta viisautta tällä tipattomuuden odysseialla en saanut, en laihtunut, eikä elämänlaatuni parantunut merkittävästi. (Elämänlaatuni tuskin muuttui ollenkaan.) Miksi siis lähdin mukaan sadan päivän haasteeseen, varsinkin kun muutoin vastustan kaikkea aivotonta valtavirran mukana kellumista? Ja vaikken oppinut mitään mullistavaa, mitä tästä kokeilusta jäi käteen?
Suurin syy lähteä sadan päivän tipattomuuteen oli ilman muuta itseni haastaminen. En ole koskaan pitänyt juomattomuutta minään haasteena, jos sitä todella haluaa. No, nyt tuli tuokin testattua ja jopa keskivertokuluttajalle tuo ajanjakso tarjosi haasteita. Ensimmäisten haasteiden joukossa olivat tietenkin vapaamuotoiset sosiaaliset tilanteet, kuten kavereiden kanssa pubissa käyminen. Vaikka juomattomuutta ei varsinaisesti karsastettu, ei se silti aivan selittämättä pojille auennut. Jos jotain positiivista tästä haluaa hakea, niin onpahan tullut kokeiltua useampi hanalimppari.
Muita haasteita tipattomuudessa oli viskiharrastuksen laittaminen jäähylle. Miten paljon tuota herkullista elämänvettä voikaan välillä himoita. Varsinkin kun viimeiset pari kuukautta tv:ssä pyöri eräs nimeltä mainitsematon sarja, jonka päähenkilö nautti tilkan pari tuota nestemäistä punakultaa lähes joka jaksossa. Mutta jos totta puhutaan, ei tipaton kokonaan haastava ollut, ainoastaan päivät 2-99.
Mitä tästä sitten jäi käteen? Lyhyt vastaus olisi varmaan: luu. Pitempi vastaus onkin toinen asia. Kiitos Yleisradion runsaan, osin holhoavan, materiaalin opin paljon uutta ja ihmeellistä alkoholista ja sen vaikutuksista ihmiskehoon. Suositusten mukaan ei tarvitse ottaa edes kovin montaa huikkaa kun päivittäinen tai jopa viikoittainen ”terveellinen” määrä alkoholia on solahtanut kurkusta alas. Tieto todellakin lisää tuskaa.
Toki tällä tipattomalla reilun kolmen kuukauden ajanjaksolla huomioin miten paljon alkoholia ja sen käyttämistä ympäröivässä mediassa oikeasti on. Hyvin monessa tv-sarjassa päähenkilöt särpivät olutta tai fiinisti viiniä, tai sitten reilusti ja rehellisesti viskiä, kuten nimeltä mainitsemattomassa ohjelmassa, johon jo aiemmin viittasin. Tätä tuskin olisin edes rekisteröinyt, ellen olisi ollut tipattomalla. Ainahan kielletty hedelmä houkuttelee eniten ja sitä ajattelee usein. Tämä oli omiaan lisäämään tietoisuutta alkoholin käytöstä mediaympäristössä. Voikin olla, että havaintoni ovat osittain janoisuudesta johtuen vääristyneitä. Ehkä ovat, ehkä eivät, mukaillen haasteeseen osallistuneen Nykäsen Matin biisin sanoja.
Kun nyt viittasin musiikkiin mäkihyppääjän tuotannon kautta, niin voinhan minä sen aiheen tarkemminkin avata. Vaikka visuaalinen media olikin haastava, musiikki se vasta mahdotonta huikattomuuden aikana olikin. Kantrin ja kotimaisen iskelmän kuuntelu oli lähes mahdotonta. Jos missään musiikkityylissä, niin kantrissa puhutaan viskin juomisesta. Pääosin juodaan suruun, joskus iloon ja joskus muutoin vain. Kotimaisen iskelmän puolella taas lähes kaikki laulajat ovat kamppailleet jossain vaiheessa viinan kanssa ja laulujen aiheet ovat usein joko sanoiltaan tai sovitukseltaan surullisia. Usein molempi parempi. Ärsyttäviä kappaleita tipattomuuden aika siis riittää. Tosin pahimpana edellä mainittujen tyylien lisäksi yksittäisistä kappaleista oli ehdottomasti Pave Maijasen kappale Jano.
Olisiko seuraavaksi sitten vuorossa erään toverin vitsailema vastahaaste: sata päivää viinaa. Sehän se todellinen haaste olisi. Luultavasti jätän tuon haasteen kuitenkin vain vitsitasolle. Suosittelisinko kenelläkään vastaavaa haastetta? En. Vastuuvapauslausekkeena totean, kuten olen jo aiemmin todennut, juominen tai juomattomuus on henkilökohtainen asia. Ainoastaan ääritapauksiin on syytä puuttua. Lähtisinkö haasteeseen uudestaan? Tuskin. Kertansa kutakin.
