Pyhäinpäivän tienoilla talonpoikaistoimittaja vaelteli metsäpolkuja koiransa kanssa ja muisteli edesmenneitä läheisiään. Jostain syystä hän pysähtyi kaatuneen puun juuripaakun taa ja katseli pitkin kuusenrunkoa latvaan päin.

Mitenkähän tuokin on just tuohon suuntaan rojahtanut, hän mietti ja aikoi lähteä koiransa perään, mutta silloin kuusesta kuului ääntä, kun se tuumi ristolle, että näinhän meille käy, elleivät storaenson tai uupeeämmän miehet ja koneet ehdi ensin.

• Katopa oksiani, osa painui jo kaatuissani suoraa maahan, osa valuu sinne lahona kuten koko upea runkoni, vähitellen.

• Niinpä niinpä…

• Mutta älä huoli, tuo allani oleva kuntta ja karikko on minulle vain kuin kiirastuli katolillaisille, minun hiukkaseni jalostuvat siellä vähitellen siihen kuntoon että ne pääsevät kohoamaan noitten naapurikuusten rungoissa koheesiona tai adheesiona kohti taivaita ja uutta kukoistusta…

Risto kuunteli ja mietti että pöh pöh, kun sun hiukkases on tuon toisen kuusen latvassa, niin ne ei tiedä sinun olleen edes olemassa.

• Sellaisia sinä siinä mietit minun kohtalostani, mutta muistatkos itse, mistä oot tullu ja minne oot menossa.

Risto mutisi kuuselle kuitenkin vielä, ikään kuin anteeksi pyydellen, että sitähän hän tässä vaan ihmetteli alunalkaen, että miten sinä juuri tuohon suuntaan oot kaatunu, ikäänkuin vasten vakiotuulta. 

• Et sinä taida vieläkään ihan uskoa, että luonto, kuten esimerkiksi minä, osaa aina hämmästyttää, luonto on kuule pelkkää poikkeusta säännöistä, katsele vaikka mitä tässä ympärillä. Sääntöjä on, muttei ainuttakaan säännöllistä.

• Painu sen koirasi perään ja mene sitten vaikka hyppyrimäkeen mutta anna meidän maatua rauhassa, omissa oloissamme.

Risto aikoi ottaa vielä kuvan kuusesta ja sen taivaita kurottelevista naapureista, mutta silloin laikku haukahteli jossain etäämmällä ja risto heräsi….