Talonpoikaistoimittaja

Ookkona ikinä joutunu

Talonpoikaistoimittaja on ikänsä ollut kilpailuhenkinen ja urheiluun liian tosikkomaisesti suhtautuva. Tuomarin hän oli oppinut tuntemaan lähinnä sikana kai jo niinä aikoina, kun sahasi fillarilla Vatpakan yli Vimpelin Saarikentälle katsomaan Vedon ¨pesäpallo-otteluita. Nimitys vakiintui sittemmin Seinäjoen ja Alajärven otteluissa.

Sitten kerran Jämsässä toimittaja havahtui. Hän oli kuskina poikansa joukkueelle ja seurasi ottelua, jossa tuomari räpiköi ja toimittaja nimesi tämän siaksi. Silloin poikien valmentaja nousi ja katsoi toimittajaa, joka jo ymmärsikin hävetä.
Tuo valmentaja yllätti toimittajan toisenkin kerran. Nuo samat pojat pelasivat ehkäpä Petäjävettä vastaan ja olivat toisen erän jälkeen 0-5 tappiolla. Toimittaja odotti tauolla valmentajan pitävät pojille melkoisen puhuttelun, mutta mitä vielä. Hän kertoi pojille hervottoman vitsin, johon muutamat pojat jatkoivat omilla jutuillaan ja pukukoppia koetteli vähän väliä melkoinen naurunremakka. Sitten valmentaja lopulta tokaisi, että no, mennäänpäs ja pelataan peli loppuun. Niin ne menivät ja voittivat ottelun.
Seuraavan kerran toimittaja sai oppia lapsilta joskus viime vuosituhannen lopulta, kun hänen silloinen seuransa järjesti lumilautailijoille SM-kisat Riihivuoressa. Tuollaisten alun toisella kymmenellä olevien lasten Pipe-kisassakin toimittaja oli tapansa mukaisesti lähettäjänä ja tuossa tehtävässä hän oli tottunut pitämään kisailijat tiukasti oikeassa järjestyksessa ja laittamaan heidät juuri ajallaan matkaan. Mutta nyt olikin vastassa erilainen, lähes anarkistinen joukko, jossa kukin näytti tekevän vähän mitä sattuu ja lähtöpaikka näytti sekasortoiselta. Tapansa mukaan toimittaja komenteli laskijoita lähtöjärjestykseen, välistä perin tiukkaankin sävyyn. Silloin yksi poika käveli lähettäjän eteen, napitti tätä silmiin ja kysyi: ”Miksi setä on noin äkäinen, me ollaan tultu tänne pitämään hauskaa.”

Setä ymmärsi muuttaa asennettaan tälläkin kertaa.

Tammikuussa talonpoikaistoimittaja päätti tosissaan ryhtyä treenaamaan veteraanien mäkihypyn maaliskuun lopun MM-kisoihin, jotka pidetään Taivalkoskella. Homma sai hyvän alun, kunnes toimittajan päähän iski ajatus hankkia paremmat sukseet ja siteet. Hankinta onnistuikin, mutta hyppytekniikka katosi kerralla. Paluu vanhoihin suksiinkaan ei tuonut tekniikkaa takaisin, vaan sitä on pitänyt hakea päivä toisensa jälkeenn.
Alkukuusta toimittaja arveli, että nyt on jo kiire löytää oikea hyppykunto ja niinpä hän kunnosti mäen, mutta liian huonosti. Alastulorinteen haravoiminen ei riittänyt, olisi pitänyt tampata. Itse hyppy olikin hyvä. Ponnistus ja ilmalento onnstuivat, ja alastulokin oli ihan ok, mutta sitten pehmeä ja märkä lumi imaisi suksen kiinni, sitten suksi irtosi mutta tarttui uudelleen siihen monttuun, jonka oli syntynyt suojaverkon kohdalle. Siitä toimittaja mätkähti vasemmalle nurin, kyljelleen lumeen, ja lensi sen jälkeen noin kymmenen metriä ja putosi taas vasemmalle pakaralleen ja luisui lummipenkkaan.

Katsojjina oli pudasjärveläisiä koululaisia ja kun toimittaja kömpi ylös, pudisteli lumet puvustaan ja suksistaan ja käveli huoltoon, kysyi pieni pudasjärveläistyttö häneltä: ”Ookkona ikinä joutunu sairaalaan kaatumisen jäläkee.” Mitäpä toimittaja tuohon vastaamaan muuten kuin myöntyvästi.

Eli, nyt saa tosikkomaisuus jäädä, Taivalkoskella hypätään vain huvin vuoksi, ei hampaat irvessä. Ja tuo hupi haetaan jo seuraaviin harjoituksiin.

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitetta ei julkaista.

*