Ensimmäinen työpaikkani oli minun mummoni halkoliiterissä, viereisessä talossa siinä Kullervonkadulla. Nykyään siinä on kerrostaloja. Olin silloin 12 vuotias. Työsopimuksen todistajana meidän kotiapulaisemme Raija Kautto ja miehensä Seppo. Oli muistaakseni aika leppoisa työ, mummolla oli niin makoisat pullapitkot.
Eräs tapa, mikä on muuttunut kun elämme uudella vuosisadalla, on tavaroiden helppo saatavuus ja edullinen hinta. En muista mistä – luultavasti isältä ja äidiltä – sain rahat kasaan, mutta ensimmäiset urkuni sain jo 14-vuotiaana, ne olivat Phillips-merkkiset, koska Niskanen Ky ei muita myynyt. Silloin vuonna 1963 ei tullut mieleenkään mennä Jyväskylään muita katsomaan koska Niskasen Esko antoi aina takuut jos jotain sattuu. No, sattuihan sitä keikkahommissa ja huolto toimi, liikkeellä oli Keski-Suomen paras huoltotakuu, ainakin mitä urkuihin tuli.
Olinhan minä silloin oiva saalis musiikkiliikkeille, aina oli jotain entistä parempaa ja uudempaa saatavilla. Toiset urkuni oli Vox Continental, koska brittibändi Dave Clark Five käytti samaista urkua. Rahareikä vaan suureni, vuorossa oli sitten Hammond keikkamalli ja sen kanssa Lesliekaappi vuonna 1970. Niiden myynti kyllä harmittaa vieläkin, ne Hammondit olisi vieläkin kova sana keikkamarkkinoilla.
Se 1970-luku oli nuorelle poikamiesmuusikolle eräänlaista kulta-aikaa, asunto ja ruokakuluja ollut juuri ollenkaan, ja keikkarintamalla tilanne oli mallillaan. Keikkaa oli niin, että yhdenkään kolmesta veljestäni häihin en ehtinyt. Miksi muuten kukaan ei voinut mennä naimisiin arki-iltaa? Omiin häihini sentään ehdin, niitä vietettiin Kirkkonummella, edellisen illan olin keikalla Vesivehmaalla. Häistäni jä mieleen erityisesti yksi häälahja; tänä syksynä kuollut ystäväni Aarno Raninen oli säveltänyt ja sanoittanut kauniin aulun, jonka Monica Aspelund lauloi kirkossa.
Bändielämä oli toisaalta aika rankkaa, oltiin päästy musiikillisesti eturiviin ravintolamuusikkoina, mutta siellä pysyminen oli kovan työn takana. Koko ajan piti harjoitella uusia kappaleita ja levytyskiireet veivät loputkin vapaa-ajat. Minä liikuin paljon Äänekoskella mutta aina yöaikaan, kotiin nukkumaan ja seuraavana päivänä taas matkaan. Tavaksi muodostui käynti taksikopilla (joka sijaitsi silloin linja-autoaseman päädyssä ) Kauppisen Antin kanssa jutustelemassa. Siinä käytiin läpi omat ja muiden musiikkikuulumiset. Antti oli itsekin kiertänyt haitarinsa kanssa maakunnan moneen kertaan. Kesälomat tulivat vasta 80-luvun lopulla. Parina kesänä ajettiin moottoripyörillä, rumpali Kimmo Toivanen ajoi MotoGuzzilla ja minä 750 kuutioisella Hondalla.
Helsinkiin muuttaessani 1971 löytyi asunto ensimmäisen bändini rumpalin, äänekoskelaisen Salinmäen Jarmon alivuokralaisena. Jarppa oli opiskellut rakennusmestarisi, siitä Tuomo Vuorisen yhtyeestä Pepe Kauppinen oli käynyt Vaasassa kauppa-opiston, Tuomo Vuorinen oli käynyt opettajaseminaarin ja Mikkosen Repe oli ulkomailla komennustöissä. Minua lukuunottamatta jokainen sen yhtyeen jäsenistä oli löytänyt leipäpuun musiikin ulkopuolelta.
