Nupit kaakkoon

Vieläkö Rujo I soi? – Kyllä!

Rujo I toukokuussa 2016.

Osallistuin syksyllä 2001 jyväskyläläisen soitinrakentajan Ari-Pekka Paasosen vetämälle kitaranrakennuskurssille. Seuraavaan kesään mennessä valmiina oli elämäni ensimmäinen itse tehty sähkökitara, jonka ristin ulkonäkönsä puolesta Rujo Ykköseksi.

Kirjoitin kurssin ohessa viikoittaista juttusarjaa projektin etenemisestä Keskisuomalaiseen. Sain palstan pyöriessä – ja kauan vielä sen jälkeenkin – runsaasti palautetta. Kaduilla, kapakoissa ja kauppojen jonoissa kyseltiin, että tuleekohan siitä kitarasta ikinä valmista.

Ei sinänsä ihme, en peitellyt juttusarjassa osaamattomuuttani puutöiden parissa. Olen kitaristi, en timpuri!

Juttusarjaa julkaistiin aikanaan Keskisuomalaisen verkkosivuillakin, mutta sivuston uudistusten yhteydessä alkuperäiset verkkojutut hävisivät lopulta bittiavaruuteen.

Sarjaa seuranneet tulevat vieläkin silloin tällöin kyselemään, että vieläkö kitara on hengissä.

Soitin kitaralla alkuvaiheessa useamman keikankin, mutta viime vuosina olen tarttunut siihen lähinnä satunnaisesti. Viime viikolla päädyin soittelemaan kitaraa enemmänkin. Ilokseni huomasin, että Rujo I on edelleen kelpo kitara. Kaula käy omaan käteeni kuin valettu, olenhan sen itse hionut.

Pitkällisen telineessä kököttämisen takia pientä trimmausta muun muassa kaulan suhteen täytyy tehdä, lisäksi kielet ovat turhan korkealla makuuni. Soitettavuuden ja soundien puolesta Rujo I on kuitenkin täysin soiva peli.

Alla tuore video, joka todistaa edellä kirjoitetun. Sori verkkareista.

Julkaisen kitaran 14-vuotisjuhlien kunniaksi alla 17.9.2001­-17.5.2002 julkaistun Tee se itse -juttusarjan kuvineen kokonaisuudessaan. Toivottavasti siitä on edelleen iloa ja apua muillekin kaltaisilleni kitaran rakentamisesta haaveileville tumpeloille. Kuvat ovat ottamiani, ellei muuta ole mainittu.

Tässä vielä speksejä kitarasta: runko mahonkia, kaula vaahteraa ja otelauta ruusupuuta. Mikit: Seymour Duncan Jeff Beck (talla), Seymour Duncan Jazz (kaula). Virityskoneistot ovat Gotoh-merkkisiä.

Alkuperäinen infoteksti: Tee se itse -juttusarja seuraa sähkökitaran rakentamista omin käsin alusta loppuun Jyväskylän työväenopiston kitaranrakennuskurssilla. Kirjoittaja on 15 vuotta kitaraa rämpyttänyt rockfani, joka on viimeksi työstänyt puuta yläasteella 80-luvulla. 

 

Osa 1: Tästä alkaa suuri seikkailu 

Sähkökitara on maailman paras soitin. Siitä irtoaa yhtä lailla enkelimäisen kauniita sulosointuja, kuin myös sirkkelinterävää surinaa ja lekalla päähän -ryskettä. Vaikka kitara onkin jo suhteellisen iäkäs instrumentti, on sen sähköinen versio syntynyt vasta viime vuosisadan ensimmäisillä vuosikymmenillä. Alan pioneerien Leo Fenderin ja Les Paulin 1940-1950-lukujen taitteessa kehittämät klassiset mallit ovat edelleen käytössä, eikä sähkökitaran perusrakenteeseen ole sen koommin suuria muutoksia tehty.

Yksinkertaistetusti kuvailtuna sähkökitara muodostuu lankusta, bodysta, johon on lätkäisty muutamia mikrofoneja, sekä bodyyn kiinnitetystä kaulasta. Kun teräskieltä näppäisee, vahvistaa mikrofoni sen aiheuttaman väreilyn. Jos hyvin käy, etenee signaali piuhaa pitkin kitaravahvistimeen ja sen kautta maailmalle.

Vaikka olen ehtinyt omistaa useammankin kielisoittimen teini-iässä alkaneen kitaransoittoharrastukseni aikana, yksi joukosta puuttuu: omin käsin rakennettu sähkökitara. Yksilöllisen instrumentin luominen on pyörinyt jo vuosia mielessä, mutta työhön ryhtyminen on arveluttanut, puukäsitöitä kun on viimeksi harrastettu yläasteella.

Jyväskylän työväenopiston kitaranrakennuskurssin vetäjä, soitinrakentaja Ari-Pekka Paasonen kuitenkin vakuuttelee syksyn ensimmäisellä tunnilla, että kyllä soitin syntyy.

Aikaa ja kärsivällisyyttä se toki vaatii, mutta mitenkään mahdottomasta missiosta ei ole kysymys. Rahaa operaatioon palaa muutama tuhat markkaa.

Viitisentoista miestä kokoontuu ensi kesään saakka kerran viikossa rakentamaan omaa soitinta Kilpisen koululla, joukossa myös tämän jutun kirjoittaja.

Ensimmäisen tunnin päätteeksi on selvillä, mistä materiaalista kitarani syntyy. Muodosta on vasta hatara käsitys, mutta eiköhän se seuraavaan kertaan mennessä selviä.

Tästä alkaa suuri seikkailu.

 

Osa 2: Mahonkipölkky ja vaarallinen sirkkeli 

Viikko sitten ensimmäisellä Jyväskylän työväenopiston kitaranrakennuskurssin tunnilla sovittiin tulevan kitarani valmistuvan mahongista, vaahterasta ja ruusupuusta. Mahonkinen body tuottaa tummahkon, tanakan soundin, mutta on myös yleisesti kitaranrakennuksessa käytettävää leppää jonkin verran kalliimpi. Kurssin vetäjä Ari-Pekka Paasosen mukanaan tuomat puut kitaraani maksoivat 645 markkaa.

Oletan etukäteen saavani käsiini suunnilleen neliön muotoisen puulevyn, josta kitaran body on helppo leikata. Hämmästys onkin melkoinen, kun käy ilmi, että kyseessä on paksuhko, vajaan metrin pituinen ja reilun 30 sentin levyinen pölkky. Paljastuu, että lankku täytyy sahata kahtia, hioa palasten liitoskohdat tasaiseksi ja liimata ne sen jälkeen tiukasti yhteen. Vasta sen jälkeen pääsen piirtämään syntyneeseen levyyn leikkausrajoja.

Koska Kilpisen koulun puukäsityön luokan laitteet ovat kurssi-iltana enemmän tai vähemmän rikki, ei projekti etene vielä laitteiden esittelyä pitemmälle. A-P:n suositellessa sormien pitämistä puuta sirkkelillä leikatessa mahdollisimman kaukana terästä, tungen nyrkkiin puristettuja käsiäni entistä syvemmälle hupparin taskuihin.

Mitähän tästä vielä tulee?

 

Osa 3: Kaikki sormet vielä tallella  

Jestas, miten palkitseva tunne pyörösahan ja tasohiomakoneen käyttämisestä voi syntyäkään! Vaikka kyseessä ei ollut kuin karheapintaisen mahonkilankun hiominen tasaiseksi ja sen katkaiseminen, oli olo kuin mestaritimpurilla valmista jälkeä katsellessa. Itseluottamus kasvoi kohisten vinhasti puuhun leikkautuvan terän temmossa. Kaikki sormet olivat vielä tallella.

Samaten kaulaksi tarkoitetun vaahteralankun hiominen sujui kivuttomasti. Tästähän saattaa sittenkin tulla valmista.

Uuden kitarani muodoksi on tässä vaiheessa hahmottumassa omistamani Paul Reed Smithin sulavien linjojen ja klassisen Gibson Les Paulin tylyn pyöreiden kurvien sekoitus. Kohtalaisen traditionaalisen näköinen instrumentti on siis luvassa, vaikka harkitsinkin hetken vakavasti kirkkovenettä tai kirvestä.

Kahtia leikatun mahonkilankun sivupinnat piti hioa erittäin tasaisiksi, jotta niiden yhteen liimaaminen onnistuisi kunnolla. Itse en joutunut voimakasta liimaa levittämään, koska vetäjämme A-P käytti puitani mallikappaleena. Sen verran yrmystä lällistä on kyse, että puoli tuntia puristuksissa olemista riittää.

A-P:n mukaan parasta olisi kuitenkin odottaa yön yli, ennen kuin puuta alkaa työstämään. Koska operaatio tapahtui illan päätteeksi, jää tulevan kitaran body liimautumaan viikoksi Kilpisen kellariin. Luulisi sauman kestävän.

 

Osa 4: Vannesaha ja lähes pissit housuun 

Neljäs kitaranrakennuskurssin tunti alkaa edellisellä kerralla liimatun mahonkilevyn pintojen hiomisella tasohöylällä. Liimaroiskeet ja epätasaisuudet saavat kyytiä, ja huomaan höylän käytön sujuvan jo rutiinilla. Siistiä.

Seuraavaksi pääsen piirtämään lankkuun viimeinkin bodyn leikkausrajat. Tosin vielä hetkeä ennen aloittamista arvon, millainen kitarasta tarkalleen ottaen pitäisi tehdä. Lopulta muodoksi tulee hivenen muokattu versio nykyisen ykköskitarani Paul Reed Smithin kauniista kurveista. Samalla bodyyn merkitään kynällä tarkasti mikrofonien paikat. Tarkoitus on jäljitellä PRS:n ominaissoundia, ja mikkien etäisyys kaulan reunasta määrää sen, minkälainen ”soundi” kitaraan tulee. Mitä lähempänä kaulaa, sen tummempi ja päinvastoin.

Mahonkilevyn leikkaaminen vannesahalla sujuu aluksi hieman kankeasti, mutta pienen miettimistauon jälkeen vehkeen logiikka alkaa valjeta. Teräkammonkin huomaan väistyvän. Saan kuin saankin puolen tunnin ähräämisen jälkeen joten kuten kitaran bodya muistuttavan karheareunaisen puupalan aikaiseksi. Sydän tosin meinaa pysähtyä, kun näytän valmista työtä vetäjällämme A-P Paasoselle: ”ei tuosta enää kitaraa saa, roskiin menee”. Paljaan kauhun täyttämien kahden sekunnin jälkeen kommentti paljastuu vitsiksi. Itku ja pissin housuun tuleminen olivat muuten aika lähellä…

Syntyneen bodyn reunat hiotaan tasaisiksi hiomakoneella, mutta se jää ensi kertaan. Poistun silti voittajan elkein kotiin: perhana, tämähän edistyy!

 

Näistä puista syntyy sähkökitara. Tummasta ruusupuusta tulee otelauta, vaaleasta vaahterasta puolestaan kaula. Alla vielä leikkausta odottava mahonkinen body.

Näistä puista syntyy sähkökitara. Tummasta ruusupuusta tulee otelauta, vaaleasta vaahterasta puolestaan kaula. Alla vielä leikkausta odottava mahonkinen body.

Osa 5: Rakko peukaloon ja kurvit kuntoon

Viidennen kitaranrakennuskurssin tunnin alussa vetäisin hiomakoneella edellisellä kerralla vannesahalla karheasti muotoon leikatun bodyn reunat niin siistiksi, kuin ne koneella saa. Kaikkiin koloihin masiina ei kuitenkaan yllä, ja siinä vaiheessa kuvaan astuu käsityö. Puupalan ympärille pala hiomapaperia ja ei kun suhinaksi. Tarkoitus on saada bodyn reunat mahdollisimman tasaisiksi.

Bodyn tekeminen lienee kitaran rakentamisessa helpointa, tai ainakin kaulan valmistamiseen verrattuna vähemmän millin tarkkaa käsityötä vaativaa. Teoriassa on aivan sama, kuinka tasaiseksi tai sulavan kurvikkaiksi bodyn reunat ja pinta on hiottu, sillä kitaran soundiin nämä ulkonäölliset asiat eivät suuremmin vaikuta. Tätä mieltä ainakin minä alan olla puolen tunnin käsin hinkkaamisen jälkeen. Peukaloon on syntymässä mojova rakko, hikeä pukkaa ja v-käyrä nousee.

Mielialaa ei varsinaisesti nostata vetäjämme A-P. Paasosen kommentti esitellessäni kätteni jälkiä: kyseisen kohdan saisi paremmaksi käyttämällä konetta, kunhan siihen vaihdetaan oikean kokoinen hiomarulla. Onneksi lopputulos on sen verran hyvä, että harmi turhasta työstä haihtuu. Kun A-P vielä kertoo, että epätasaisuudet erottuvat julmasti puun lakkaamisen jälkeen, tyydyn kohtalooni ja palaan hiomapaperin pariin. Tätä työsarkaa riittää varmasti vielä pitkäksi aikaa, sillä pitäähän kitaran kurvien olla kunnossa.

Seuraavan kerran kitaranrakennus tosin etenee vasta kahden viikon kuluttua koulujen syysloman takia.

 

Osa 6: Hiominen on tylsää

Koulujen syysloman vuoksi viikon tauon pitäneen kitaranrakennuskurssin kuudes tunti jatkuu samoissa merkeissä kuin edellinenkin: hiomapaperilla bodyn reunoja tasaiseksi hinkaten. Paperin lisäksi puu saa kyytiä nyt myös viilalla. Sillä hävitän kaulan liitoskohdan ympärille jääneet karheat sahausjäljet, joita en koneella mahtunut viimeksi käsittelemään.

Hiominen on suoraan sanottuna helevetin tylsää puuhaa, tulosta ei tunnu syntyvän millään, sormiin tulee hiertymiä ja epämukavan asennon vuoksi selkäkin vihoittelee. Mutta niin vain käy, että parin tunnin ärräpäiden laskettelun jälkeen mahonkimöhkäle alkaa yllättäen näyttää – hösh vaan! – ihan oikealta kitaran bodylta.

Sen verran vauhdikkaasti sitä lehtisahalla ja hiomakoneella muutama viikko sitten muotoilin, että ripaus tahattoman persoonallista ainutlaatuisuuttakin kurveihin on päässyt.

Pieniä epätasaisuuksia reunoihin vielä jää, mutta niistä toivon pääseväni eroon ensi kerralla. Seuraava vaihe on kolojen jyrsiminen mikrofoneille ja niiden tarvitsemalle elektroniikalle. Sitä ennen hiomapaperia kuluu kuitenkin vielä monta arkkia. Kuten myös sen jälkeen.

No, pienin askelin eteenpäin, siinä lienee mottoni toistaiseksi.

 

Osa 7: Keppiä ja porkkanaa 

Täytyy paljastaa, että tämä palsta on yhtä aikaa keppi ja porkkana, mitä tulee kitara-projektiini. Ilman viikoittaista kirjoitusvelvollisuutta olisin ehkä luistanut seitsemänneltä kurssikerralta kokonaan muiden kiireiden vuoksi. Koska kaksi ja puoli tuntia kestävä kerta-annos kitaranrakennusta jää myöhästymisen takia nyt torsoksi, siirtyy mikrofonien ja niiden elektroniikan vaatimien kolojen jyrsiminen vielä ensi kertaan. Lohdullista kuitenkin on, että saan hiottua bodyn kurvit lopultakin sellaiseen kuntoon, että vetäjämme A-P Paasonen näyttää vihreää valoa seuraavaan vaiheeseen siirtymiselle.

Ehdin vielä tunnin lopuksi piirtää bodyyn lyijykynällä sapluunan avulla kahden humbucker-mikrofonin ääriviivat. Humbucker on kahden magneettikelan muodostama mikrofoni, joka tuottaa häiriöttömämmän, jämäkämmän ja lämpimämmän soundin kuin esimerkiksi Fender Stratocasterissa yleisesti käytettävä yksikelainen. Kitarani esikuvat Paul Reed Smith ja Gibson Les Paul käyttävät juuri humbuckereita.

Seuraavaan kertaan mennessä minun täytyy myös päättää, mihin kohtaan bodyssa sijoitetaan mikfofonin valitsinkytkin sekä volume- ja tone-nupit. Volumella säädetään luonnollisesti kitarasta lähtevää äänenvoimakkuutta, tonella taas äänensävyä.

Eniten päänvaivaa on aiheuttanut mikrofonikytkin: sen olisi hyvä olla sellaisessa paikassa ja kulmassa, johon käsi löytää nopeasti soittaessa, mutta ei kuitenkaan siten, että käsi osuu siihen tahtomattaan koko ajan. Kaikissa soittamissani kitaroissa kytkin on ollut aina jotenkin hankalassa paikassa, joten nyt kun asiaan kerrankin pystyy vaikuttamaan itse, täytyy päätös toki tehdä huolellisesti pohtien.

 

Osa 8: Kolme koloa ja yksi hups

Kollegat ja tutut kyselevät tämän palstan vuoksi jatkuvasti enemmän tai vähemmän pilke silmäkulmassa, että tuleekohan siitä kitarasta ikinä valmista.

Kuten juttujani lukeneet ovat varmasti huomanneet, en varsinaisesti ole mikään puutöiden mestari. Sen verran kivuttomasti kitaranrakennus on kuitenkin edistynyt, että uskallan luvata keväällä rämpyttäväni itsetehtyä instrumenttia. Samaan hengenvetoon suosittelen tätä harrastusta lämpimästi myös kaikille niille, jotka ehkä pohtivat omia soitinrakentajan kykyjään. Jos minä tähän kykenen, pystyy tähän kuka tahansa. Tämän tosin sanon ennen kaulan tekemistä…

Kahdeksannen kurssikerran teemana on kolojen jyrsiminen bodyyn mikrofoneja ja kaulaa varten. Aloitan kuitenkin bodyn reunojen pyöristämisellä, sillä Kilpisen koulun puukäsityöluokan ainoa jyrsijä on varattu. Pyöristys tapahtuu hiomalla lankun reunaan viilalla joka puolelle 45 asteen kulma. Sen jälkeen syntyneet kaksi terävää kulmaa hinkataan pyöreiksi. Tämä operaatio jää kuitenkin kesken jyrsijän vapauduttua.

Niin, jyrsijä. En ole moista laitetta koskaan aikaisemmin käyttänyt, joten vuorossa on jälleen uusi ahaa-elämys puutöiden ihmeellisessä maailmassa. Kyseessä on kapistus, jolla, öh, jyrsitään puuhun koloja. Laite näkyy viereisessä kuvassa.

Kitara kiinni työpöytään puristimilla, lattialle polvilleen ja kone käyntiin. Varovaisesti reikien leikkausviivoja pitkin surruttelemalla mahongista irtoaa hirmuinen määrä puupölyä. Reilun tunnin jyrsimisen jälkeen bodyyn on syntynyt kolme koloa, jotka saman tien muuttavat aikaisemmin vielä epämääräisen muotoisen puupölkyn ihan oikeaksi kitaran osaksi.

Harmi vain, että päätän vielä hitusen parannella toista mikkiaukkoa; laite lipsahtaa huolimattomuuteni vuoksi hieman liian pitkälle. Tässä vaiheessa pienikin hupsahdus saattaa tärvellä koko vehkeen. Vetäjämme A-P Paasonen toteaa kuitenkin kauneusvirheen jäävän mikrofonin kehyksen alle.

Ensi kertaan jää vielä kaulan aukon viimeistely sekä säätönuppien elektroniikan tarvitseman tilan jyrsiminen bodyn takapuolelle. Sen jälkeen body on loppuhiomista ja lakkausta vaille valmis.

Mikrofonien kolojen kaivertamisen jälkeen mahonkipölkky alkaa kummasti näyttä ihan oikealta kitaran osalta. Vieressä jyrsin.

Mikrofonien kolojen kaivertamisen jälkeen mahonkipölkky alkaa kummasti näyttä ihan oikealta kitaran osalta. Vieressä jyrsin.

 

Osa 9: Sieltä mennään, missä aita on matalin 

Viime kerralla alkanut tuttavuuden hieronta jyrsijän kanssa jatkuu myös yhdeksännellä kitaranrakennustunnilla.

Ensin viimeistelen kaulan liitoskohdan bodyyn. Kaula kiinnitetään joko liimaamalla tai pulteilla, itse aion käyttää jälkimmäistä tapaa. Syy on yksinkertainen: ”pulttikaula” on hivenen helpompi tehdä. Olen ottanut suosiolla periaatteeksi tässä projektissa mennä sieltä, missä aita on matalin. Tärkeintä on päästä kunnialla maaliin, tyylipisteistä viis.

Ennen kaula-aukon siistiksi jyrsimistä poraan ohuella terällä pienet reiät bodyn läpi niihin kohtiin, mihin volume-nuppi ja mikrofoni-kytkin sijoitetaan. Äänensävyä säätelevän tone-nupin päätän jättää pois. Hieman ehkä laiskuuttanikin, mutta suurin syy on, että kyseiselle ominaisuudelle ei meikäläisellä ole tähän saakka ollut juurikaan käyttöä. Näin kitarasta tulee myös pelkistetymmän näköinen.

Reikien poraamisen jälkeen piirrän sapluunalla bodyn takapuolelle niiden ympärille volumen ja mikki-kytkimen elektroniikan vaatiman aukon ääriviivat. Jyrsijällä tehtävästä pitkulaisesta kolosta tulee reilut kolme senttiä syvä. Jyrsijä jyrskyttää päälleni jälleen niin paljon punaista puumoskaa, että näytän aukon valmistuttua aivan punertavalta lumi-ukolta. Mahonkinöyhtää on korvissa, suussa, sieraimissa, kalsareissa, taskuissa ja kengissä.

Aukon reunojen viimeistely sen kannelle sopivaksi ja elektroniikan vaatimien kulkureittien poraaminen jää vielä ensi kertaan. Mutta halleluja sentään, body alkaa todellakin olla loppusuoralla. Rakennushankkeeni suurin mörkö, millin tarkkaa käsityötä vaativa kaula vaanii jo varjoissa…

 

Osa 10: Hei, taas me porataan 

Heti alkuun oikaisu, jota pohjustan kuivalla vitsillä: Mitä yhteistä on hiilellä ja lotalla? ­- Molemmat ovat jylsijöitä. Parissa edellisessä jutussani käyttämäni laite on siis jyrsin, ei jyrsijä, kuten virheellisesti olen väittänyt.

Kyseinen kapistus on erinomaisen tarpeellinen kitaran bodyn tekemisen loppuvaiheessa. Koska Kilpisen käsityöluokassa on niitä tasan yksi, ja laite on tiiviisti varattu, etenee projekti tällä kertaa vain muutaman, mutta sitäkin oleellisemman reiän verran.

Rusautan sähköporan kolmen millin paksuisen terän puristimilla pöytään vaakatasossa kiinnitetyn bodyn kaulan kiinnityskohdasta läpi ensimmäiseen mikrofoniaukkoon. Sieltä jatkan matkaa edelleen toiseen mikkikoloon. Tämän jälkeen poraan vielä viistosti jälkimmäisestä aukosta reiän bodyn kääntöpuolella sijaitsevaan elektroniikka-koloon. Kitaraan tulevista mikrofoneista lähtevät piuhat kulkevat aikanaan näitä reittejä pitkin.

Kitaran ja vahvistimen välisen piuhan vaatiman jakin reiän poraamiseen tarvitaan sen verran jämerämpää terää, ettei Kilpisen porakone suostu sitä enää nielemään. Noin sormen paksuinen, kolmisen senttiä syvä kolo täytyykin kairata bodyn kylkeen manuaalisesti käsiporalla. Elektroniikka-aukon ja jakkireiän väliin jäävä vajaan sentin paksuinen puukerros lävistetään vielä ohuemmalla terällä, ja avot, body on enää muutamaa jyrsimis- ja hiomisoperaatiota vailla valmis maalattavaksi ja lakattavaksi.

 

Osa 11: Kaulan tekemisen horjuvat ensiaskeleet 

Kitaraa on rakennettu jo kymmenenä iltana viime syyskuusta alkaen, ja yhdentenätoista kurssikertana päätän aloittaa kaulan tekemisen. Polte rakennusprojektin vaikeimman osuuden aloittamiseen on sen verran kova, että bodyn viimeistely jää odottamaan vuoroaan hieman myöhemmäksi.

Kaula valmistuu vaahterasta, ja sen otelauta ruusupuusta. Ensimmäinen vaihe on keskiviivan piirtäminen noin 150 markan hintaiseen vaahteralankkuun. Keskiviiva on tärkeä siinä vaiheessa, kun kaula asennetaan kiinni bodyyn. Kun bodyn ja kaulan keskiviivat ovat samassa linjassa, on kaula suorassa.

Keskiviivan piirtämisen jälkeen tutkimme vetäjämme Ari-Pekka Paasosen kanssa taulukkoa, josta selviää kitarani esikuvana olevan Paul Reed Smithin kaulan mitat. Viivoittimen avulla tehtyjen tarkkojen leikkauslinjojen jälkeen piirrän vielä kaulan lavan PRS:n mukaan tehdyllä sapluunalla. Muokkaan ääriviivoja hitusen, jotta lapaan tulee hieman persoonallista otetta.

Lehtisahalla kaulan leikkaaminen sujuu bodyn työstämisen kartuttaman rutiinin ansiosta jo suht’ sujuvasti, eikä ”hups”-kohtia tule kuin muutama. Alun perin 42 millimetriä leveäksi suunnitellusta kaulasta tuli reilun millin kapeampi, mutta se ei vielä maailmaa kaada. Isompi ärräpää pääsee kuitenkin juuri syntyneen kaula-raakileen alapäätä bodyn kaula-aukkoon sopivaksi hioessa. Kaulan olisi hyvä napsahtaa paikalleen mahdollisemman tiukasti, mutta liian innokkaan hinkkaamisen takia se muljahtaa koloonsa liiankin helposti. Kokeneen soitinrakentajan kokemuksella A-P:lla on kuitenkin ratkaisu liian kapeaksi tekemääni kaulaan. Ongelma ratkeaa liimaamalla kapea siivu mahonkia bodyyn liitoskohtaan. Lisäksi aikanaan tiukkuutta lisää tulee myös osien lakkaamisen ansiosta.

Seuraavaksi pitää ratkaista kaulan kulmaa säätävän kaularaudan railon tekemisen aiheuttama ongelma. Se kun olisi pitänyt jyrsiä lankkuun ennen sen muotoon leikkaamista…

Body ja tuore kaulan raakile ensimmäisessä yhteiskuvassa.

Body ja tuore kaulan raakile ensimmäisessä yhteiskuvassa.

 

Osa 12: Näin homma jälleen etenee 

Kaularauta on reilun 30 sentin pituinen metallitanko, joka sijaitsee kitaran kaulassa otelaudan alla, kaulapuuhun koverretussa railossa. Raudan pää sijaitsee yleensä kaulan yläpäässä lavan juuressa, josta siihen pääsee kuusikulmioavaimella helposti käsiksi.

Rautaa ruuvaamalla voidaan vaikuttaa kaulan käyryyteen ja sitä kautta soitettavuuteen. Kaularauta toimii eräänlaisena vastavoimana teräskielille, jotta kaula ei vääntyisi niiden vetovoimasta liiaksi mutkalle. Tärkeä osa siis.

Kitaranrakennuskurssin 12. kerta typistyy myöhästymisen takia reilun tunnin pituiseksi, eikä fiilis ole edellisen kerran kaulaurakan horjuvan startin takia muutenkaan paras mahdollinen. Kaularaudan uran jyrsiminen kaulan keskiviivaa pitkin olisi kannattanut tehdä jo siinä vaiheessa, kun leikkauslinjat oli vasta piirretty vaahteralankkuun.

Onneksi railon tekeminen onnistuu myös jo muotoon leikattuun kaulaan, se vaatii vain hieman enemmän vaivannäköä. Ensin kaulapuu tiukasti työpöytään, sen jälkeen viereen kiinnitetään kaulan keskiviivan suuntaisesti kulkeva tasareunaiseksi hiomani lankku. Sen kylkeä liu’uttamalla jyrsin etenee suoraan keskiviivan päällä. Tällä kertaa ei tule yhtään hups-kohtaa.

Helpotus on melkoinen valmista uraa katsellessa: ehkä tästä sittenkin tulee kunnollinen kaula. Eihän uuden vaahteralankun hankkiminen olisi näin alkuvaiheessa vielä iso takapakki ollut, mutta pari askelta taaksepäin kuitenkin.

Tunnin päätteeksi hion otelaudaksi tarkoitetun ruusupuu-laudan pinnat tasaiseksi, asetan kaularaudan tuoreeseen uraansa ja liimaan kaulapuun ja otelaudan toisiinsa. Osat jäävät viikoksi Kilpisen kellariin puristuksiin. Näin se homma etenee.

 

Osa 13: Hupsista! (Jo toisen kerran)

Viikon Kilpisen koulun kellarissa liimautumassa olleet kaulapuu ja otelauta pysyvät tiukasti yhdessä (ja kaularauta niiden välissä) ruuvipuristimien irrottamisen jälkeenkin. Seuraava askel kohti valmista kaulaa on ylimääräisen puun leikkaaminen otelaudasta vannesahalla. Vedän sahalla niin lähelle kaulapuuta, kuin uskallan, jonka jälkeen hion otelaudan reunaa vielä hitusen hiomakoneella. Lopullinen kaulan reunojen viimeistely tapahtuu käsityönä myöhemmin.

Otelaudan suunnilleen oikean kokoiseksi leikkaamisen jälkeen aloitan lavan työstämisen. Lavan kuuluisi olla noin puolitoista senttimetriä paksu, joten leikkaan vannesahalla lavasta noin kolmen millimetrin paksuisen kerroksen pois.

Mutta voi turkasen turkanen sentään, tällä kertaa saan aikaan jo lähes koko projektin vaarallisimman hupsista-tilanteen: katkaistessani edellä mainittua ohutta puusiivua pois, työnnän lavan turhan huolimattomasti vannesahan ahnaan terän syleilyyn.

Terä menee liian pitkälle ja lapaan tulee muutaman millin syvyinen rujo viiltohaava.

Jälleen kerran vetäjämme A-P Paasonen pääsee kertomaan hätääntyneelle rakentajalle, miten tilanteesta mahdollisesti selvitään. Railon saa umpeen kitillä, mutta täysin näkymättömiin sitä ei saa, ellen maalaa lapaa. Alkuperäinen tarkoitukseni oli ainoastaan lakata kaula ja jättää se ”puunväriseksi”, mutta nyt suunnitelmaan tuli pikainen muutos.

Viimeisenä kaiherran porakoneeseen kiinnitetyllä hiomarullalla otelaudan ja lavan liitoskohtaan loivan alamäen, ja hion lavan pinnan käsipelillä tasaiseksi. Johtuen aikaisemmasta tumpuloinnistani käyn näyttämässä kaulaa vähän väliä A-P:lle, etten missään vaiheessa tekisi jotakin peruuttamatonta…

Seuraavan kerran kitaraa rakennetaan tammikuussa kuukauden joulutauon jälkeen.

Yläkuvassa kaula tunnin alussa, alakuvassa lopussa.

Yläkuvassa kaula tunnin alussa, alakuvassa lopussa.

 

Osa 14: Tuleeko tästä enää mitään? 

Kitaranrakennnuskurssin kuukauden pituisen joulutauon aikana ehti epäluulo tunkea ajatuksiin useammankin kerran, vähän samalla tavalla kuin lukiossa tyttöystävän ollessa kolme viikkoa ulkomailla kielikurssilla. Tuleekohan tästä enää mitään?

Noh, onneksi 14. rakennustunnista selvitään ilman sen kummempia kommelluksia, ja luottamus projektin kunnialliseen päätökseen saamiseen palaa. Kilpisen koulun teknisen työn luokan konehuoneesta on tosin palanut sulake tai jotain muuta vastaavaa, koska mikään jämerämpi vehje ei toimi. Onneksi kaulan otelaudan pyöristämiseen ei käsihöylää ja hiomapaperia järeämpiä aseita tarvita. Kyseessä on kohtalaisen pieni ja helppotöinen, mutta sitäkin merkittävämpi harppaus.

Otelaudan pinnan muokkaaminen alkaa käsihöylällä, jolla käsittelen ruusupuun pintaa pitkillä, tasaisilla vedoilla. Kun kuperuus alkaa olla suht’ kohdallaan, kiedon palan karheaa hiomapaperia puupalan ympärille ja annan pinnalle vielä viimeisen silauksen. Kurssin vetäjä Ari-Pekka Paasonen antaa otelaudalle hyväksyntänsä, joten ensi kerralla pääsen sahaamaan siihen nauhoille koloja. Luvassa on koko projektin tarkinta, käytännössä millintarkkaa käsityötä vaativa operaatio, joka myös pitkälti sanelee sen, pysyykö rämpytin aikanaan vireessä.

Hui jui, tässähän tulee hiki jo pelkästä ajatuksesta!

 

Osa 15: Tähänkö tämä loppuu? 

Voi tuhannen turskattia! Mieli on musta, mustempi kuin syvän haudan pimeys, ja sielu halajaa lasinsirpaleilla ja palavalla bensiinillä pedattua viimeistä leposijaa. Kaula on pilalla. Paskana, perkele. Tähänkö tämä loppuu?

Mutta palataanpa ajassa taaksepäin viidennentoista kitaranrakennustunnin alkuun.

Ensin lunastan vetäjältämme Ari-Pekka Paasoselta 15 eurolla edellisellä kerralla tilaamani virityskoneistot. Järistyttävän halvaksi oman kitaran rakentaminen ei tule, sillä jo kuluneiden noin 170 euron (1 000 markkaa) lisäksi rahaa tulee palamaan vielä lähes tuplasti saman verran mikrofoneihin, kytkimiin, maaliin ja lakkaan.

Edellisellä kerralla hyvin sujuneen otelaudan pyöristämisen jälkeen on vuorossa etukäteen stressaamani nauhojen paikkojen sahaaminen. A-P kaivaa esiin taulukon, johon on millimetrin kymmenyksien tarkkuudella merkitty nauhojen etäisyys kaulan päästä sekä kaulan pituus. Eri kitaramalleille on oma taulukkonsa, minä käytän kitarani esikuvan PRS:n mukaan tehtyä.

Kiinnitän höyläpöytään napakasti puristimilla lukittuun kaulaan pitkän viivottimen otelautaan piirretyn keskiviivan mukaisesti. Nauhojen paikat merkitsen terävän veitsen kärjellä pistämällä. Ihme ja kumma, merkinnät läpäisevät paria hiuksenhienoa korjausta lukuun ottamatta kertalaakista A-P:n seulan.

Urien sahaamista varten A-P antaa oman erikoissahansa. Kaulaan kiinnitetään puristimella pohjasta hitusen koverrettu puunpala, jonka tasainen reuna sijoitetaan juuri sahausmerkin kohdalle. Suorakulmalla keskiviivasta mittaamalla palikka saadaan tismalleen oikeaan asentoon. A-P sahaa ensimmäisen uran malliksi tukien sahan palikan reunaa vasten. Kovin syviä urien ei tarvitse tässä vaiheessa vielä olla, koska ne voi viimeistellä vapaalla kädellä lopuksi. Kunhan ovat suorassa, A-P opastaa.

Tämähän on helppoa, ajattelen jälleen kerran samalla kun suihkin 22 uraa paikoilleen rivakkaan tahtiin.

Ja niinhän tässä käy, että lopputulos on hosumisen jälkeen kaikkea muuta kuin hyvä. Pari uraa on selvästi väärässä paikassa, ja jokunen on myös vinossa. Jos nämä urat nauhoittaisi, ei kitara ikinä pysyisi vireessä. Voi tuhannen turskattia, minkä menit ukko tekemään!

Ja tästä päästäänkin jutun alun tunnelmiin, joiden vallassa näytän raiskattua otelautaa A-P:lle. A-P myöntää, että juu, vinossa ovat, mutta: jälleen kerran kokenut soitinrakentaja tietää ratkaisun pulmaan. Ne urat, jotka ovat vain hieman pielessä, oikaistaan uudestaan sahaamalla. Alkuperäinen, virheellinen uoma jää nauharaudan alle piiloon. Muissa tapauksissa ura täytetään ruusupuun värisellä viilulla, joka A-P:n mukaan piilottaa jäljen täysin. Sen jälkeen sahataan ura uudestaan, tällä kertaa oikeaan kohtaan ja suoraan.

Lähden kotiin kädet järkytyksestä ja sitä seuranneesta helpotuksesta täristen.

Nauhaurien on oltava juuri oikeassa paikassa ja suorassa.

Nauhaurien on oltava juuri oikeassa paikassa ja suorassa.

 

Osa 16: Eiköhän tämä tästä taas suju 

Edellisen kerran katastrofitunnelmista ei ole 16. kitaranrakennustunnin alussa tietoakaan. Vapauttavinta on huomata, etten ole suinkaan ainoa kurssilainen, joka joutuu paikkailemaan väärään kohtaan lipsahtaneita nauhauria.

Otelaudan uusintamittauksien jälkeen A-P ohjeistaa minua täyttämään kolme uraa ohuella viilupuulla. Loput ongelmakohdat, eli muutamat vinossa olevat nauhanpaikat saisin oikaistua uudestaan sahaamalla.

Väärään kohtaan viimeksi jurskautetut railot täyttyvät yllättävän kivuttomasti: sivelen liimaa peitettävän kohdan päälle, survaisen viilusiivun uraan ja annan kuivua. Sen jälkeen tasaan kohdan hiomapaperilla, ja avot: entinen ura näkyy vielä himmeästi, mutta sormella hivellessä sitä ei tunne. Lopullisesti arpi tulee jäämään piiloon nauharaudan alle.

Koska lopputunti hupsahtaa rupatellessa ja A-P:n tenttaamisessa projektin tulevista vaiheista, siirtyvät suoristussahaukset ensi kerralle. Silloin pääsen toivottavasti myös jo kaulan kädelle sopivaksi veistämisen kimppuun.

Eiköhän tämä tästä.

 

Osa 17: Kaulan muoto on intiimi juttu 

Toiset tykkäävät äidistä, toiset tyttärestä, eli makunsa kullakin. Sama pätee kitaroihin. Jonkun maailman parhaaksi arvostama kitara ei istu toisen pelimannin kouraan kirveelläkään. Se, millainen fiilis soittimesta syntyy, riippuu loppupeleissä kaulasta, sillä sitähän soittaessa eniten hipelöidään. Kaulan ja käden välille syntyy ajan kuluessa lähes intiimi tunne, ja oman kitaran tunnistaa vaikka silmät kiinni. Siksi myös kaulan oikean muodon tietää parhaiten kitaran rakentaja itse, eli millimetrin tarkkoja ohjemittoja sen veistämiseen ei ole.

Ennen kuin kaulan muotoiluun päästään, laitetaan 17. kitaranrakennustunnin alkupuolella otelaudan nauha-urat lopultakin oikeille paikoilleen ja oikeaan syvyyteensä, vetäjämme suosiollisella avustuksella tosin. Aikani uria ja niiden paikkoja puolen millimetrin tarkkuudella sihtailtuani huomaan nimittäin tulleeni sokeaksi: puunsyyt ja urat sekoittuvat yhdeksi sumeaksi sekamelskaksi, joka näyttää jokaisella vilkaisulla erilaiselta. Viimeiset urat sahaakin suoraan ammattimiehen rutiinilla A-P. Halleluja, tuskaisia hetkiä tarjoillut otelauta on viimeinkin nauhoitusta vaille valmis.

Kaulan pyöreäksi veistäminen alkaa lavan juuresta, johon hion suunnilleen käteen sopivan pyöreähkön muodon viilalla. Sen pitemmälle en kaulan muotoa ehdi kaksi- ja puolituntisen aikana saadakaan. Operaatio on A-P:n mukaan sen verran helppo, että kaulan pitäisi kaiken järjen mukaan valmistua ensi kerralla. Täytyypä koputtaa puuta.

 

Osa 18: Voiton puolella 

Se on ohi. Kaulan kanssa taisteleminen nimittäin. Tuskanhikeä, vatsanväänteitä ja polvien tutinaa aiheuttanut kamppailu päättyi lopulta voitokkaasti, sillä 18. kitaranrakennuskerran jälkeen kaula on loppuhiontaa, nauhoittamista ja lakkaamista vaille valmis. Koko kaulasessiota leimannut epävarmuus loisti tällä kertaa poissaolollaan.

Edellisellä kerralla alkanut kaulan muotoilu jatkuu erittäin raa’alla viilalla tehtävällä kaulan alapään summittaisella pyöristyksellä. Sen jälkeen ylä- ja alapään pyöristysten välinen osa saa kyytiä kavahöylällä, jolla muoto hiotaan niin käteen sopivaksi, kuin mahdollista. Kavahöylä (mistä lie nimensä saanut kapistus) vetelee vaahterapuusta pitkiä ohuita lastuja, joita kertyykin lattialle aimo läjä. Samalla karhea puulankku muuttuu veto vedolta ihan oikean instrumentin osan näköiseksi.

Lopullisesti kaulan pyöreys viimeistellään hiomapaperilla hinkkaamalla. A-P käyttää kaulaani jälleen mallikappaleena, jonka vuoksi operaatioon kuluu vain muutamia minuutteja. En pane vastaan, sillä minulta siihen olisi tuhraantunut luultavasti pari tuntia.

Tunnin päätteeksi käyn vielä lavan kimppuun. Parantelen sen tylsän suoraa muotoa hitusen hiomakoneella, ja avot, pienen kuopan tekeminen lavan päähän muuttaa ulkonäköä reilusti funkympaan suuntaan. Lopuksi hion lavan reunat siisteiksi ja poraan siihen reiät virityskoneistoja varten. Jumankekka, tässähän ollaan oikeasti jo voiton puolella!

Kaula ja kaularauta.

Jes! Kaula alkaa valmistua.

 

Osa 19: Tässähän tulee vielä kiire 

Miljoonannen kerran ”tuleeko siitä kitarasta ikinä valmista” -kysymykseen vastattuani aloin itsekin pohtia asiaa. Ja myönnettävähän se on, että kiire tässä vielä tulee. Työväenopiston kurssi loppuu huhtikuun lopussa, eli ylenpalttisesti aikaa ei enää ole. Mutta kuten viimeksikin totesin, projekti on onneksi jo voiton puolella.

19. kurssikerran teemana on otenauhojen paikalleen laittaminen. Operaatio sujuu suunnilleen seuraavasti: ensin katkaisen A-P:lta kymmenellä eurolla lunastamastani nauharautatangosta pihdeillä hitusen tarvittavaa pitemmän pätkän. Se muotoillaan kuperaksi vasaralla varovaisesti naputellen. Sen jälkeen asetan pätkän otelautaan tehdyn uran päälle, ja naputtelen raudan molemmat reunat vasaralla kevyesti kiinni. Lopullisesti nauha asettuu paikalleen laittamalla sen päälle otelaudan koveruuden mukaisesti hiottu puunpala, jota pamautetaan muutaman kerran vasaralla. Toimenpide toistetaan 21 kertaa, kunnes kaikki 22 nauhaa ovat paikallaan. Hieman tylsää, mutta suht’ helppoa puuhaa, joka on ohi reilussa tunnissa.

Koska Kilpisen koulun teknisen työn luokan pihdit ovat melkoisen tylsässä kunnossa, en saa katkaistua nauhojen ylijäämiä vielä pois. A-P lupaakin tuoda seuraavalle tunnille kunnolliset työkalut. Lopullisesti nauhojen päät viimeistellään aikanaan viilaamalla.

Tunnin päätteeksi poraan vielä otelaudan sivuun ohuella kaksi-millisellä poranterällä pienet reiät nauhamerkkejä varten. Ensi kerralla ehdin toivottavasti jo bodyn viimeistelyn kimppuun.

 

Osa 20: Hiontaa kotiläksynä

Kaulan lakkauskuntoon viimeistely alkaa A-P:n tuomilla, hyvässä terässä olevilla pihdeillä, joilla katkon edellisellä kerralla paikalleen pätkimieni nauhojen päät oikean pituisiksi. Sen pitemmälle en kaulan kanssa pääsekään, koska olen unohtanut ostaa pikaliimaa. Tököttiä tarvittaisiin pienet pisarat jokaisen nauhan päihin, jotta yhteiselo otelaudan kanssa olisi pysyvä. Noh, ensi kerralla sitten.

Onneksi olen sentään ottanut mukaan pitkään kotona köllöttäneen body-lankun, joten viidenneksi viimeinen kurssikerta ei mene aivan harakoille.

Viime vuoden puolella aloittamani reunojen pyöristys käsipelillä viilalla tuntuu sen verran työläältä puuhalta, että operaatio päätetään hoitaa loppuun jyrsimellä. Oikeanlainen terä kiinni koneeseen, body puristimella kiinni pöytään ja jyrsin sen päälle. Vehjettä bodyn reunaa pitkin työntämällä kurvit ovat yhdessä hujauksessa kunnossa. Pieni kohouma terästä jää, mutta sen saa katoamaan helposti hiomalla.

Koska työväenopiston kurssi loppuukin jo huhtikuun puolessa välissä, eikä lopussa, on aika sen verran kortilla, että saan lopuksi kotiläksyjä. Tarkoitus on saada body ensi kerraksi maalaus- ja lakkauskuntoon, jonka vuoksi   A-P neuvoo ostamaan ”satasta” ja ”sataviisikymppistä” hiomapaperia, joilla mahonkilankun pinta saadaan sileäksi.

Päätän tehdä läksyt Keskisuomalaisen puutyöverstaassa ensi tilassa.

Näin se homma etenee!

Näin se homma etenee!

 

Osa 21: Kitti on oikea puutöiden ihmetahna

Edellisen kerran kotiläksy, bodyn hiominen maalauskelpoiseksi, sujui näppärästi tasohiomakoneella suihkimalla Keskisuomalaisen puutyöverstaalla. 21. kurssikerran alussa pääsenkin levittämään vedellä jatkettua puukittiä mahonkilankun pintaan. Tökötin on tarkoitus täyttää mahonkilankun puunsyyt, jotta maalia kuluisi vähemmän.

Tikin levittämisen jälkeen laitan pisarat pikaliimaa jokaisen kaulaan aikaisemmin takomani nauhan päihin. Vaikka valtaosa nauhoista on jo muutenkin tukevasti paikallaan, ei vara venettä kaada.

Ylimääräiset millimetrit häviävät nauhoista enemmän tai vähemmän korvia repivän kirskunnan säestämänä. Sinnikkäällä teräsviilan hinkuttamisella kaula muuttuu pikku hiljaa puristelukelpoiseksi: vaikka nauhojen päät ovat vielä hitusen karheat, voi tatsia jo fiilistellä. Tämähän tuntuu aivan oikealta kitaran kaulalta! Operaation viimeistely pikkuviilalla ja kevyellä hiomapaperilla jää vielä ensi kertaan.

Tunnin päätteeksi levitän bodyn päälle toisen kerroksen kittiä, jonka poishiomisen saan jälleen kotiläksyksi, jahka mönjä on vähintään vuorokauden kuivunut. Kitti taitaa olla muutenkin oikea puutöiden ihmetahna, sillä nimittäin saan viimein umpeen myös kaulan lapaan aikanaan hutina tulleen ilkeän railon.

Lopuksi A-P evästää minua ensi kertaa varten oikeanlaisten maalien ostamisessa. Ne löytyvät kuulemma lähimmästä autotarvikekaupasta.

 

Osa 22: Pohjamaalia bodyn pintaan 

Kurssin vetäjämme Ari-Pekka Paasonen on korostanut viime syksystä alkaen, että bodyn hiomiseen kannattaa käyttää tarpeeksi aikaa. Kaikki epätasaisuudet nimittäin näkyvät armottomasti siinä vaiheessa, kun lankku viimein saa väriä tai lakkaa pintaansa. Pohjamaalipurkkia ruiskutuskuntoon ravistellessa silmäilenkin vielä kerran bodyn läpi. Muutama kohta voisi kieltämättä olla paremmin hiottu, mutta valtaosin A-P:n läksytys on tehnyt tehtävänsä. ”Parin keikan jälkeen pienet epätasaisuudet eivät erotu tulleiden kolhujen seasta”, lohduttelen vielä itseäni.

Kiinnitän bodyyn sopivan lankunpätkän kaulan paikalle kahdella ruuvilla. Kepistä kiinni ja harmaata pohjamaalia sisältävä spraypullo suhisemaan. Alussa maalin levitys sujuu hieman kankeasti, mutta A-P:n ohjeistuksen jälkeen mahonkinen pinta alkaa sutjakasti hävitä harmaan pohjamaalin alle.

Vedän bodyn pintaan kaikkiaan neljä kerrosta maalia, odotellen tökötin kuivumista noin kymmenen minuuttia kertojen välillä. Tauoilla räpellän kaulaa viimeistelykuntoon, joka saa kylkeensä muun muassa nauhamerkit.

Kotiläksyksi A-P antaa jälleen hiomista. Tehtäväni on hioa kevyellä hiekkapaperilla pohjamaalin pinta tasaiseksi, jonka jälkeen sitä vedetään ainakin yksi kerros vielä lisää. Viimeiseksi pintaan suihkitaan tummanpunainen väri, joka kiillotetaan. Lakkaa en kitaraan aio laittaa. Tämä siksi, että pohjamaali alle, väri päälle -metodi on nopeampi ja yksinkertaisempi.

Pohjamaalia pinnassa. Seuraavaksi body saa punaista.

Pohjamaalia pinnassa. Seuraavaksi body saa punaista. (Kuva: Jorma Pärssinen)

 

Osa 23: Kaula kondikseen ja body punaiseksi 

Toiseksi viimeinen kitaranrakennuskerta Kilpisen koululla sujahtaa kaulan parissa.

Aloitan operaation hiomalla pikkuviilalla nauhojen päät tasaisiksi. Viilan jälkeen viimeistelen operaation vielä hiomapaperilla. Herkkäpintaista hiekkapaperia kuluu myös kaulan pinnan muuttamisessa mahdollisemman käteen sopivaksi.

Pari tuntia kestäneen ahkeroinnin jälkeen karheudet katoavatkin, ja kaula tuntuu oikein mukavalta. Muutama runttu ja naarmu otelaudan pinnassa on, mutta koska ne eivät vaikuta soittomukavuuteen tai soundiin, päätän aikataulun kireyden vuoksi siivota ne joskus myöhemmin, esimerkiksi ensi vuonna…

Tunnin lopussa sahaan vielä otelaudan päähän paikan satulalle.

Kotona aloitan bodyn maalaamisen punaiseksi. Aurinkoisen ja vähätuulisen kelin vuoksi puuha onnistuu mainiosti pihalla.

Spraymaalin ruiskiminen sujuu jo pohjamaalin levittämisestä tulleen tietotaidon ansiosta rutiinilla, tosin maalipullon vuotaminen aiheuttaa muutaman ikävän valumajäljen bodyyn. Ne lähtevät onneksi välihionnassa pois.

Vakavampi tapaturma on ilman avainta huseeranneen maalaajan jääminen spraymaalipullo kourassa lukkoon pamahtaneen ulko-oven taakse pihamaalle. Mutta ei siitä sen enempää…

Body sai pintaansa punaista.

Body sai pintaansa punaista. (Kuva: Jorma Pärssinen)

 

Osa 24: Rujo ykkönen 

Tämä juttusarja on ohjaillut valintojani kitaranrakentamisessa siten, että olen aina mennyt nopeinta ja vaivattominta reittiä. Tavoitteeni on ollut saada kitara valmiiksi yhden ”lukuvuoden” aikana, ilman että sarja joutuu jäämään kesän ajaksi tauolle.  Tämä on taas johtanut siihen, että projektissa on täytynyt tehdä useampikin kompromissi, mikä näkyy erityisesti instrumentin viimeistelyssä. Mutta kuten olen aiemminkin todennut, oleellisinta lienee kitaran soundi ja soitettavuus, eikä se, kiiltääkö pinta virheettömästi…

Syyskuussa 2001 alkanut ja viime maanantaina viimeisen kerran tänä keväänä kokoontunut rakennuskurssi on joka tapauksessa ylittänyt etukäteistavoitteeni. Varsin olemattomat käsityötaidot ovat toki karttuneet, mutta tärkeintä on ollut minulle kovin rakkaan instrumentin sielunelämän syvempi ymmärtäminen.

Uskallan väittää, että että jokaisen intohimoisesti sähkökitaraan suhtautuvan soittajan pitäisi tutustua joskus elämänsä aikana myös siihen, miten moinen peli syntyy.

Viimeinen kurssikerta Kilpisellä sujuu mehiläisvahaa levitellessä. Hieron A-P:lta saamaani tököttiä kankaan palalla koko kaulan päälle otelautaa myöten. Vaalea vaahtera tummenee silmissä saadessaan vahakerroksen päälleen. A-P neuvoo lämmittämään kaulaa kotona hiustenkuivaajalla, jotta mehiläisvaha nousee nesteeksi puun pinnalle, ja sen jälkeen vielä kerran hinkkaamaan kaulan läpi kankaalla. Näin myös teen.

Ennen kotiinlähtöä suihkutan kuitenkin vielä yhden purkillisen punaista maalia bodyn päälle Kilpisen teknisen työn luokan maalaushuoneessa. Lisäksi hion tuntemattomaksi jääneen eläimen luusta satulapalan.

Kotona puuhastelen edellä mainitun kaulan kuumentamisen lisäksi bodyn kiillottamisen parissa kiillotustahnaa käyttäen. Lopputulosta katsellessa varmistuu päätös kitaran nimestä.

Rujo. Rujo ykkönen.

Jutun kirjoitushetkellä sunnuntai-iltana kitara on vielä kasaamatta. Jos luoja suo, on instrumentti kuitenkin esillä Jyväskylän työväenopiston kevätnäyttelyssä muiden kurssilaisten töiden seassa kaupunginkirjastossa ensi perjantaina kello 18 järjestettävistä avajaisista alkaen. Näyttely on avoinna perjantaihin 3. toukokuuta saakka.

Tee se itse -palsta ilmestyy vielä kerran tänä keväänä, jahka olen päässyt nykäisemään ensimmäiset soinnut kitarastani.

Kuvaushetkellä kitara on vielä pahasti kesken. Mikrofoni, talla ja volumenuppi ovat bodyn päällä vain silmänlumeeksi. (Kuva: Timo Mustalampi)

Kuvaushetkellä kitara on vielä pahasti kesken. Mikrofoni, talla ja volumenuppi ovat bodyn päällä vain silmänlumeeksi. (Kuva: Timo Mustalampi)

 

Osa 25: Sähköt sain sähkökitaraan  

Avo-G. Siinä ensimmäinen sointu, minkä valmiilla Rujo ykkösellä ilmoille kajautan. Kun pöräkän mehevä soundi läjähtää ulos vahvistimen kaiuttimesta, lävistää mielen samantien kirkas tunne siitä, että kaikki kitaranrakennusprojektin edestä vuodatettu tuskanhiki on ollut sen arvoista. Sillä voi herra jumala sentään, miten kuninkaalliselta tuntuu rämpytellä omin käsin väsättyä sähkökitaraa!

Seymour Duncan -merkkiset mikrofonit (tallamikkinä ”Jeff Beck”, kaulamikkinä ”Jazz”) luovat mahonkibodyn kanssa leveän, hivenen jopa pröystäilevän runsaan soundin. Tukkoisuudesta ei silti ole tietoakaan, sillä kitara soi selkeästi rajustakin säröstä huolimatta, totean onnesta soikeana muutaman minuutin vinguttelun jälkeen.

Kurssin vetäjän Ari-Pekka Paasosen mukaan Rujo ykkösen kaula tuntui ”yllättävänkin hyvältä”, enkä olisi sitä itse voinut paremmin luonnehtia. Vaikka useasti toisin pelkäsin, tuli tästä ihan oikea, toimiva ja ainakin tekijänsä käteen todella hyvin istuva käyttökitara.

Kuten olen aikaisemminkin todennut, menin lähes joka työvaiheessa sieltä, missä aita oli matalin. Yksi työväenopiston lukukausi on verrattain lyhyt aika soittimen synnyttämiseen, varsinkin ilman aikaisempaa rakennuskokemusta. Ilman A-P:n ylimääräistä tumpelon lehtimiehen kaitsemista projekti olisikin varmasti jatkunut ensi syksyn kurssilla. Kitaran kasaamisessa ja mikkien kytkentätöissä jouduin vielä turvautumaan A-P:n ja Musapörssin Jarmo Hujasen apuun.

Rahaa projektiin kului vajaat 400 euroa: puut noin 100 euroa, mikrofonit (toinen uusi, toinen käytetty) 135 euroa, virityskoneistot, talla ynnä muut elektroniikkaosat 110 euroa, maaleihin ja hiomapaperiin hujahti 40 euroa. Halpa hinta näin ainutlaatuisesta ja rikastuttavasta kokemuksesta!

Tällainen siitä nyt tuli. (Kuva: Outi Torvinen)

Tällainen siitä nyt tuli. (Kuva: Outi Torvinen)

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitetta ei julkaista.

*