Viime viikolla oli Helsinki-päivä. En jaksa muistaa kuinka monta vuotta kaupunki täytti, mutta tietääkseni jonkin verran päälle 500. Päivään kuuluu paljon katutapahtumia, joten vaikka olin ”en juhli”-tilassa niin päädyin ohikulkiessani ihmisjoukkoon laulamaan Albatrossia Erkki Liikasen johdolla. On kai pakko sanoa tarkennuksena, että sen takavuosien Syksyn sävel-tähden, en takavuosien Eu- komissaarin. Koko Helsinki-päivän satoi aamusta alkaen. Liikasen esiintyminen oli loistavaa, mutta oli pakko lähteä pois siinä vaiheessa, kun kengät olivat läpimärät ja hampaat alkoivat lyödä loukkua. Lumisateet tulivat tänne vasta viikkoa myöhemmin. Sateenvarjojen alta Liikasen esitystä seurasi parisenkymmentä kuuntelijaa. Jos päivä olisi ollut yhtä aurinkoinen kuin edelliset niin tilanne olisi ollut toinen.
Pari vuotta sitten olin Hämeessä kesäteatterin esityksessä, joka myöhästyi puoli tuntia, koska ukkosmyrsky osui kohdalle. Kun pahin oli mennyt ohi, näytelmä aloitettiin, vaikka koko ensimmäisen näytöksen ajan satoi. Näyttelijät näyttivät hetki hetkeltä enemmän uitetuilta märissä hiuksissaan ja sateen huuhtoessa meikkejä pois pieninä puroina. Puolet katsomosta oli katettu. Me istuimme juuri siinä rajalla. Eli jos näyttämöllä tapahtui jotain kiinnostavaa ja ojentui etunojaan niin kastui, mutta kun istui vetäytyneenä penkin perälle niin oli mahdollista pitää jopa polvet kuivina. Vannoin, että en koskaan lähde kesäteatteriin heittämättä kertakäyttösadetakkia laukun pohjalle.
Kun kesätapahtumia suunnitellaan talven pakkaspäivinä niin useimpien mielikuvissa tapahtuman kulissina on Suomen kesä parhaimmillaan. Entisaikaan vain maanviljelijän ammatissa sanottiin palkan tulevan taivaalta. Milloin piti sataa ja milloin olla riittävän kauan kuivaa. Ulkoilmatapahtumien järjestäjillä on viimeiseen asti mukana arvaamaton yllätyselementti. Kunnianhimoisinkaan järjestäjä ei voi rastia muistilistaansa ”varmistettu” sään kohdalle.
Kiiruhtaessani Helsinki-päivänä sateessa torilta lämpimään mieleeni tuli Suolahden Höyryfestivaalit muutama vuosi sitten. Sää ei olisi voinut olla parempi. Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta, Keitele kimalsi sinisenä ja Vanhan aseman seutu oli täynnä väkeä. Tungeksittiin lohikeitolle, metrilakua ostamaan ja muutamat poikkesivat taidenäyttelyynkin. Aseman viereisellä aukiolla – siinä missä vanhan terveyskeskuksen läheltä siirretty patsas on- lämpötila oli varmaan reippaasti yli kolmenkymmenen. Matkustin höyryjunalla Suolahdesta Äänekoskelle. Matka vanhanajan tunnelmassa olisi ollut täydellinen, jos en olisi unohtanut ostaa juotavaa. Tulomatkan odotin vain pääseväni perille päästäkseni juomaan. Eli varustelu kannataa muistaa myös huippusään osuessa kohdalle.
Tänä vuonna aion mennä ainakin Sumiaispäivää viettämään. Lisäksi toivon, että vihdoin pääsisin laulamaan Keiteleen rannoille. Tapahtuma on aina ollut Äänekoskella, kun minä olen ollut Sumiaisissa tai Konnevedellä, kun minä olen ollut Suolahdessa. Autottomana – tai ehkä olisi olennaisempaa sanoa ajokortittomana- olisi pakko päästä laulamaan kävelymatkan päähän. Viime kesästä jäivät mieleen Sumiaisten Rautalankafestarit. Oli kaunis ja lämmin heinäkuun ilta. Veneitä saapui koulun rantaan ja laiturillakin tanssittiin. Lettuja ja makkaraa pystyi syömään ilman sadekatoksia vielä yömyöhällä. Toivon yhtä täydellistä yhteistyötä luonnon ja järkkäreiden välille tämän kesän tapahtumiinkin.
